16. huhtikuuta 2017

Mekan valloitus, osa 1

Hudaibiyyan rauhansopimuksen mahdollistama pyhiinvaellus salli Muhammadin valloittaa Mekan vertauskuvallisesti, mutta vain kuukausia pyhiinvaelluksen jälkeen tapahtui verinen yhteenotto häväistysjutun seurauksena, ja se antoi hänelle tekosyyn rikkoa sopimuksen ja valloittaa Mekan sotilaallisesti.

Verenvuodatukseen olivat syynä uudet heimoliittolaisuudet, jotka oli solmittu Hudaibiyyan sopimuksen jälkeen, sillä se salli hänen solmia liittolaisuussuhteita kenen tahansa kanssa, myös niiden, jotka olivat perinteisesti olleet Mekan vaikutuspiirissä. Useimmat niistä beduiineista, jotka olivat tukeneet Mekkaa, pysyivät leirissään, mutta toiset, jotka olivat kokeneet vääryyttä, siirtyivät Muhammadin puolelle. Jotkut heistä kääntyivät. Rauhansopimuksen purkautumiseen johtanut tapahtuma sattui puolitoista vuotta Hudaibiyyan sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, kun eräs Mekan liittolaisiin kuulunut nuori beduiini sanoi jotain loukkaavaa Muhammadista joillekin uusille käännynnäisille ja hänet pahoinpideltiin pahanpäiväisesti. Tapahtuma johti väkivallan kierteeseen, ja jotkut mekkalaiset tukivat beduiiniliittolaisiaan toimittamalla heille aseita, hevosia ja muutamia sotilaita. Lopulta syntyi useita kuolonuhreja, jotka olivat kaikki Muhammadin kanssa liitossa olevasta beduiiniheimosta.

Mekkalaisille selvisi, että heidän sekaantumisensa konfliktiin, vaikka olikin ollut rajoitettua, oli ollut vakava virhe, kun he saivat tietää hävinneen heimon johtajien menneen Muhammadin puheille syyttäämän mekkalaisia kuolonuhreista. He pelkäsivät, että Muhammad käyttäisi tapahtunutta tekosyynä hyökätä Mekkaan, joten he lähettivät Abu Sufyanin Yathribiin kiistämään heidän osuutensa ja vaatimaan rauhansopimuksen jatkamista. Muhammad kuunteli häntä, mutta kun Muhammad ei antanut mitään takeita sopimuksen jatkumisesta, Abu Sufyan hankkiutui hänen lähipiiriläistensä puheille toiveenaan saada heidät taivuttelemaan Muhammad sopimuksen jatkamisen kannalle. Abu Sufyan aloitti tyttärestään Ramlahista, joka oli asunut moskeijan vaimojen korttelissa Khaibarin valloituksesta lähtien, mutta tämä teki selväksi, ettei auttaisi häntä. Hänen isänsä pelkkä läsnäolo ärsytti häntä. Kun Abu Sufyan oli istumassa matolle, joka teki vuoteen virkaa, hän käski tätä olemaan istumatta siihen. "Sinä olet likainen monijumalainen!" Hän pilkkasi isänsä uskontoa, ja sanoi, ettei halua olla missään tekemisissä tämän kanssa ennen kuin hän kääntyy Muhammadin uskontoon. Abu Sufyan aneli häntä, mutta turhaan. Abu Sufyan vieraili vielä muiden sellaisten vaikutusvaltaisten ihmisten, kuten Abu Bakrin, Umarin, Uthmanin, Alin ja vaimonsa Fatiman, sekä muiden luona, ja toivoi saavansa heiltä apua, mutta se oli turhaa. Umar oli avoimen vihamielinen: "Minäkö puuttuisin Jumalan lähettilään asioihin sinun vuoksesi!", hän sanoi. "Vannon, että vaikka minulla olisi sotilaina vain muurahaisia, taistelisin sinua vastaan!".

Palattuaan Mekkaan mekkalaiset antoivat hänelle kylmää kyytiä, koska hän palasi tyhjin käsin. He kyseenalaistivat hänen johtajuutensa, ja hän joutui puolustautumaan syytöksiä vastaan, joiden mukaan hän oli salaisesti kääntynyt. Tällaiset huhut olivat saaneet alkunsa, kun hän oli viipynyt kauemmin kuin hänelle annetun tehtävän suorittaminen olisi vaatinut. Oliko Muhammad vanginnut hänet ja pakottanut kääntymään kuoleman uhalla? Juonitteliko hän nyt Muhammadin laskuun heitä vastaan? Jopa hänen vaimonsa oli tyytymätön. Kun he olivat vuoteessa paluun jälkeen, hän yritti selittää vaimolleen, mitä Yathribissa oli tapahtunut, mutta tämä hyppäsi ylös ja polki jalallaan häntä rintaan. Hän saavutti mekkalaisten luottamaksun vasta, kun oli ajellut päänsä kaljuksi, uhrannut eläimiä Isafin ja Nailan alttarilla, ja vannonut julkisesti, että kuolisi esi-isiensä uskossa.

Sillä aikaa Muhammad valmisteli hyökkäystä Mekkaan. Beduiinien välikohtaus antoi hänelle tekosyyn purkaa rauhansopimus. Hän oli nyt voimakas eikä hän aikonut odottaa sopimuksen päättymistä - kahdeksaa vuotta - ennen kuin lisäisi Mekan valloituksiinsa. Mekka oli liian tärkeä sekä symbolisesti että strategisesti. Hän ymmmärsi ihmisen luonnetta ja hän ymmärsi arabeja: he viehättyivät vallasta. Kun Mekka olisi hänen vallassaan, arabit tulisivat joukolla vannomaan uskollisuutta hänelle ja hänen uskonnolleen.

Jottei antaisi mekkalaisille mahdollisuutta järjestää puolustustaan, Muhammad teki hyökkäysvalmistelunsa salassa. Vain muutamat tiesivät suunnitelmasta ja he olivat vannoneet pysyvänsä vaiti. Varmuuden vakuudeksi hän asetti vartijat kaikille Yathribin ulosmenoteille ja heille oli annettu tehtäväksi estää ketään poistumasta. Varotoimet osoittautuivat hyödyllisiksi, kun eräältä naiselta löydettiin piilotettu kirje joltain yathribilaiselta, joka oli saanut tietoonsa valloitussuunnitelman ja tahtoi varoittaa mekkalaisia. Muhammad kokosi salassa kymmenentuhannen miehen armeijan. Heistä seitsemansataa oli Mekan siirtolaisia ja neljätuhatta oli yathribin käännynnäisiä ja uusia maahanmuuttajia, ja heillä oli lisäksi kahdeksansataa ratsua. Loput olivat beduiinikäännynnäisiä, jotka hän oli saanut paikalle ovelalla juonella: hän määräsi heidät tulemaan laaksoon viettämään nyt pakollista Ramadan-paastoa. Vasta saapumisensa jälkeen he huomasivat olevansa osa sotajoukkoa, mutta heille ei kerrottu sotaretken päämäärää. Hyökkäyksen valmistelun vielä kestäessä hän järjesti harhautuksen lähettämällä sotilaita hyökkäämään Yathribin pohjoispuolella asuvaa heimoa vastaan. Jos mekkalaiset olisivat saaneet vihiä hänen sotavalmisteluistaan, he eivät arvaisi olevansa niiden kohteena.

Oli edelleen Ramadan, kun sotajoukko lähti Yathribista, mutta Muhammad päätti antaa sotilailleen vapautuksen paastosta. Uutiset kulkivat nopeammin kuin armeija, ja kun Muhammad oli noin päivän matkan päässä Mekasta, mekkalaiset, Taifin asukkaat ja Hawazinin paimentolaiset olivat hälytystilassa. Koska armeija eteni reittiä, joka johti Mekan itäpuolelle, oli epäselvää oliko se hyökkäämässä hawazineja ja heidän Taifin liittolaisiaan vastaan, vai Mekkaan. Hawazinien vakoilija saatiin kiinni ja tuotiin Muhammadin eteen. Saatuaan lupauksen henkensä säästämisestä vakoilija kertoi Muhammadille, että hawazinit ja thaqifit kokosivat suurta yhteistä joukkoa, mutta hän ei osannut sanoa oliko sen tarkoitus hyökkäyksellinen vai puolustuksellinen. Hänellä oli tietoa myös Mekasta: hän oli ollut siellä päivää aikaisemmin ja oli saanut tietoonsa, että mekkalaiset olivat vihaisia päällikölleen Abu Sufyanille, koska hänestä oli tullut "pelokas ja arka". Tämä oli hyvä uutinen: mekkalaisten puolustustahto oli heikentymässä.

Sinä yönä hän määräsi miehensä sytyttämään leirinuotiot, jokainen mies omansa, jotta niiden kajon voisi nähdä kaukaa ja syntyisi vaikutelma todellista suuremmasta armeijasta. Hän myös lähetti setänsä Abbasin mekkalaisten luo ilmoittamaan heidän läsnäolonsa ja välittämään sanan Muhammadin aikeista, ja siitä, että viisainta olisi antautua. Ennen kuin Abbas ehti pitkällekään, hän kuitenkin törmäsi Abu Sufyaniin ja Hakim Hizamiin, Khadijan veljenpoikaan. He olivat lähteneet kohti Muhammadin leiriä tiedusteluretkelle, mutta Abbas varoitti heitä, että jos he jatkaisivat yksin, heidät tapettaisiin. Hän tarjosi heille suojeluaan ja saattoi heidät Muhammadin teltalle. Kerrotaan, että ennen kuin he ehtivät teltan sisälle, Umar tunnisti Abu Sufyanin ja ryntäsi telttaan heidän perässään. Umar sanoi Muhammadille: "Oi Jumalan lähettiläs, tämä on Abu Sufyan, Jumalan vihollinen", ja tarjoutui katkaisemaan hänen kaulansa. Mutta Abbas meni väliin ja sanoi Mekan päällikön olevan hänen suojeluksessaan.

Muhammad sanoi Abu Sufyanille: "Eikö olisi jo aika sinun tietää, että minä olen Jumalan lähettiläs?" Hän määräsi Abbasin pitämään Abu Sufyanin luonaan sen yön ja tuomaan hänet takaisin aamulla. Abbas vietti yön yrittäen vakuuttaa Mekan päällikölle, että vastarinta oli turhaa. Jos Muhammad hyökkäisi Mekkaan, hän surmaisi kaikki vastustelijat ja ottaisi naiset ja lapset orjiksi. Kuolleet heitettäisiin joukkohautoihin ja naiset ja lapset myytäisiin orjamarkkinoilla. Hänen kääntymisensä, ja kaikkien mekkalaisten kääntyminen, oli ainoa vaihtoehto. Seuraavana aamuna Abbas saattoi hänet Muhammadin teltalle. Muhammad toisti hänelle edellisiltaisen kysymyksensä: "Eikö olisi jo aika sinun tietää, että minä olen Jumalan lähettiläs?" Abu Sufyan vastasi: "Minun on edelleen vaikea hyväksyä sitä." Hänen vastauksensa suututti Abbasin: "Voi sinua, hyväksy islam! Todista, että ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja että Muhammad on Jumalan lähettiläs, ennen kuin pääsi leikataan irti!"

Abu Sufyan epäröi. Epäilemättä hän vihasi Muhammadia enemmän kuin ketään koskaan. Muhammad oli repinyt Mekan hajalle; hän oli yllyttänyt veljen veljeä vastaan, pojat isiään vastaan, serkut serkkujaan vastaan ja veljenpojat setäänsä vastaan. Mekkalaiset olivat olleet väärässä suvaitessaan häntä. He olivat tehneet sen vain välttääkseen sisällissodan hashimiittien kanssa, mutta jos he olisivat tappaneet hänet silloin, kun oli vielä mahdollisuus, mitään myöhemmistä asioista ei olisi tapahtunut: Badr, Uhud, vallihaudan taistelu, ja nyt hänen valtava armeijansa Mekan porteilla. Hänen esikoisensa Hanzala olisi yhä elossa; hänen lankonsa Utba ja Shayba Rabia olisivat yhä heidän kanssaan, kuten myös hänen ystävänsä ja liikekumppaninsa Umayya Khalaf, Uqbah Muayt, Abul Hakam ja monet muut. Mekkalaiset ja kaikki Hijazin kansat voisivat harjoittaa esi-isiensä uskontoa ilman pelkoa. Muhammad ei ollut onnistunut sen takia, mitä hän uskoi itsestään, vaan sen väkivallan ansiosta, jolla hän nyt uhkasi häntä. "Todista, että ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja että Muhammad on Jumalan lähettiläs, ennen kuin pääsi leikataan irti!"

Abu Sufyan näki Muhammadin silmistä, ettei hänellä ollut paljon aikaa päätöksen tekemiseen. Ne olivat sellaisen miehen kasvot, joka oli johtanut kokonaisen juutalaisheimon miesten mestaamista. Abu Sufyan oli kuullut kuinka Muhammad oli istunut siellä, kun Ali ja Zubair katkaisivat miesten kaulat, vanhojen ja nuorten, ja heittivät ruumiit kuoppaan. Tarvittiin vain merkki Muhammadilta ja hänet raahattaisiin ulos ja tapettaisiin. Umar olisi onnellinen saadessaan pakottaa hänet polvilleen ja hakata hänen päänsä irti, eikä se vaivaisi Muhammadia yhtään enempää kuin juutalaisten tappaminen, tai Uqbah Muaytin ja Nader Harithin mestaaminen heidän jäätyään vangeiksi Badrissa. Hänet valtasi kuoleman pelko. Hän ojentui eteenpäin ja tarttui Muhammadin käteen. "Hyväksyn että on vain yksi Jumala ja sinä olet Hänen lähettiläänsä."

Muhammad alkoi hymyillä. Hän tiesi, ettei Abu Sufyan ollut vilpitön, mutta sillä ei ollut väliä. Uskontunnustus Jumalalle ja hänen lähettiläälleen oli pysyvä sopimus; sen rikkominen oli kuolemantuomio. Nyt kun hän oli alistanut Mekan vaikutusvaltaisimman miehen, hän käski Abbasin viemään hänet Mekkaan johtavaan vuorisolaan laakson kaukaisimpaan päähän. Heidän tulisi seistä siellä, kun Muhammad marsittaisi armeijansa heidän ohitseen. Hän tahtoi tehdä vaikutuksen Abu Sufyaniin armeijansa mahdilla ja päästää tämän sitten edeltä kaupunkiin suostuttelemaan mekkalaiset antautumaan.

Muhammad tarkasti ensin heimoittain järjestetyt armeijan joukot, ja sitten hän johti ne komennossaan kohti vuorisolaa. Sotilaat esittelivät aseitaan ratsastaen kameleilla ja hevosilla, ja heilutten mustavalkoisia sotalippuja marssiessaan kohti sitä paikka, missä Abu Sufyan ja Abbas seisoivat. Ensin heidät ohittivat tuhat Sulaimin soturia Khalidin johdolla. Abu Sufyan ei aluksi tunnistanut Khalidia, mutta huomasi sitten hänen olevan Walidin poika. Seuraavaksi tuli Muhammadin serkku Zubair komentaen viittäsataa sotilasta, jotka olivat Mekan siirtolaisia ja beduiineja. Heidän jälkeensä tuli monia heimoja, joissa oli kolme-, neljä- tai kahdeksansataa miestä jokaisessa. Kun joukot ohittivat Abu Sufyanin, he huusivat kolme kertaa "Allahu Akbar". Jäljessä tuli suurin, noin neljäntuhannen vahvuinen joukko, joista useimmat olivat Yathribin Aus ja Khazraj -heimoista, sekä loput Mekan käännynnäisistä. Tätä joukkoa johti itse Muhammad, joka pysähtyi Abu Sufyanin edessä ja sanoi hänelle, että se mikä nyt tapahtuu Mekalle, tapahtuu sen vuoksi, että he torjuivat hänet, vaikka hän oli vain ilmoittanut heille totuuden. "Se on sinä ja sinun kansasi, jotka ovat tämän tehneet; nämä ihmiset uskoivat minua, kun te sanoitte minua valehtelijaksi. He auttoivat minua, kun te karkoititte minut."

Katsellessaan Muhammadin armeijan mahtavaa paraatia Abu Sufyan ymmärsi, että Muhammadin menestykseen oli muitakin syitä kuin väkivalta. Edellisenä yönä ja uudelleen aamulla hän oli nähnyt kuinka ihmiset olivat kilpailleet pesuvedestä, jolla Muhammad oli puhdistautunut ennen rukousta. Oli vastenmielistä katsella aikuisten miesten juovan sitä ja hierovan sitä päälleen, mutta se kertoi jotain tästä miehestä. Hän oli itse johtanut kymmenentuhannen miehen armeijaa, mutta ei olisi koskaan saanut miehiään juomaan vettä, jolla hän oli peseytynyt. Muhammadissa oli todella jotain erikoista. Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä vakuuttuneemmaksi hän kävi, että kyse ei ollut siitä, että Muhammad oli ilmoittanut totuuden, vaan siitä, että hänellä oli kyky vakuuttaa ihmiset siitä, että hän tuntee totuuden. Hänellä oli puhujan lahja. Jo ennen kuin hän alkoi väittää enkeleiden puhuvan hänelle ja kun hän oli vain kaatumataudista kärsivä naapurin poika, hänellä oli ollut noiduttu kieli; hän oli ollut kaunopuheisempi kuin kukaan Mekkalainen koskaan, ehkä lukuunottamatta Qusaita. Hänen täytyi antaa siitä kunnia Muhammadille. Muhammad oli keksinyt salaisen kaavan, jolla sai muut alistumaan tahtoonsa. Maagisilla sanoilla hän oli saanut heidät uskomaan, että Jumala puhui hänelle, ja ilmoitti hänelle kirjoituksen. Hän oli saanut heidät uskomaan noihin kristittyjen kuolemanjälkeisiin Taivaaseen ja Helvettiin. Hän oli täyttänyt heidät helvetin tulen pelolla. Sitten hän oli saanut heidät taistelemaan puolestaan luvaten seksiä Paratiisissa niille jotka kuolivat taistellessaan hänen puolestaan, ja sotasaalista niille, jotka jäivät henkiin. Tämän taianomaisen sekoituksen ansiosta hän oli riittävän voimakas valloittaakseen Yathribin ja sitten Khaibarin ja ottaakseen juutalaisten suuren omaisuuden itselleen. Hänen noiduttu kielensä oli vapauttanut pimeän voiman, joka ei enää ollut pysäytettävissä.

Abu Sufyan kiiruhti takaisin Mekkaan ja saapui sinne vain tunteja ennen Muhammadin armeijaa. Muhammad oli luvannut hänelle säästää kaikki, jotka lukitsisivat itsensä koteihinsa. Niinpä Abu Sufyan kulki ympäriinsä varoittamassa ihmisiä, että pysyisivät kotonaan ollakseen turvassa. Suuri joukko kokoontui kuuntelemaan häntä temppelin luona ja he tulivat vihaisiksi, kun hän varoitti, että Muhammadin armeija on liian voimakas, että sitä voisi vastustaa. Mekkalaiset pilkkasivat häntä. He vaativat tietää, miksi he eivät olleet saaneet tietää armeijasta ajoissa, että olisivat voineet valmistautua puolustukseen. Oliko hän ollut liitossa Muhammadin kanssa jo silloin, kun oli käynyt Yathribissa? He kutsuivat häntä pelkuriksi ja petturiksi. Jopa hänen vaimonsa kääntyi häntä vastaan. Vaimo tarttui häntä viiksistä ja huusi: "Tappakaa tämä ylipainoinen läskikasa! Hän on arvoton johtamaan kansaamme!" Mutta Abu Sufyan työnsi hänet pois ja varoitti, että Muhammad aikoo tappaa jokaisen, joka vastustaa häntä. Hänen armeijansa on valtava, enemmän hevosia, aseita ja haarniskoja kuin hän on koskaan nähnyt. "Minä näin, mitä te ette ole nähneet! Minä näin miehet, nuolet ja miekat."

Useimmat noudattivat Abu Sufyanin neuvoa ja lukitsivat itsensä sisälle, mutta toiset valmistautuivat taistelemaan. Safwan, Ikrima ja Suhail kokosivat joukon miehiä tausteluvarustuksessa ja jäivät odottamaan vihollista. Vain hetki Abu Sufyanin varoituksen jälkeen, Muhammad marssi kaupunkiin ja oli tyytyväinen nähdessään kadut lähes tyhjinä. Armeija saapui pohjoisesta, mutta jakaantui viiteen osaan varmistaakseen laakson joko kolkan. Khalid, joka komensi tuhatta beduiinia, kulki ensin etelään ja kääntyi sitten pohjoiseen, jolloin he joutuivat taisteluun puolustajien kanssa, mutta joukko oli niin pieni, että se oli helposti kukistettu. Jotkut lähteet sanovat, että kymmenkunta tapettiin, mutta toisten mukaan heitä oli lähes kolmekymmentä. Ikrima, Khalidin entinen asetoveri, pakeni henkensä edestä, kuten muutkin puolustajat.

Muhammad Mekassa, Andreas Müller (1811-1890)


---


Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 30, "Capitulation" (ss. 390-396)

Aikaisemmat suomennokset samasta kirjasta:

Kuolema jumalille, osa 1
Kuolema jumalille, osa 2

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti