23. maaliskuuta 2017

Kuolema jumalille, osa 1

Asuessaan punaisessa teltassaan Mekassa Muhammad käytti paljon aikaa teroittaakseen uuden uskontonsa säännöt mekkalaisille, mutta hän lähetti myös sotilasosastoja hävittämään pakanallisia palvontapaikkoja ja pitämään kapinoivien beduiiniheimojen alueet hallinnassaan.

Al-Uzza, jumalatar, jota Muhammad ja Khadija olivat kerran palvoneet, oli ensimmäinen epäjumala, jonka oli kaaduttava. Muhammad lähetti Khalidin kolmenkymmenen miehen kanssa hävittämään jumalattaren pyhäkön Nakhlassa, noin päivän matkan päässä Mekasta itään. Khalid tunsi ennestään temppelin, joka sijaitsi vuoren rinteellä ikivanhojen akaasioiden varjossa. Hänen isänsä Walid oli tavannut tehdä sinne pyhiinvaelluksia ja uhrata kameleita ja vuohia al-Uzzan alttarilla, ja Khalid veljiensä ja sisarensa kanssa oli usein ollut mukana. Kun Khalid saapui sotajoukkonsa kanssa, kaikki pyhäkön väki pakeni vuorelle yhtä lukuun ottamatta. Abessinialainen nainen, joko uskovainen tai papitar, juoksi kirkuen häntä vastaan. Khalid surmasi naisen "halkaisten hänet kahteen osaan" miekallaan. Hän tuhosi miehineen temppelin, kaatoi puut, ja palasi Mekkaan temppelistä saadun ryöstösaaliin kanssa. Kun Muhammad kuuli naisesta, hän sanoi: "Se oli al-Uzza."

Sillä aikaa kun Khalid oli Nakhlan retkellään, Amr al-As, joka oli ollut aikaisemmin Mekan sotilaskomentaja, lähetettiin hävittämään  pyhäkkö, joka kuului jumalatar Manatille, jota Aus- ja Khazraj- heimot olivat palvoneet pakanallisuuden aikana, ja joka sijaitsi lähellä Punaistamerta, Yanbusta etelään. Muhammad lähetti lisäksi sotilaita hävittämään vähäisempiä heimojumalia Mekkaa ympäröiviltä alueilta. Mekassa hän lähetti sanansaattajia kaduille ja kujille käskemään ihmisiä tuomaan kaikki kodeissaan olevat jumalankuvat ja hävittämään ne. Kaikkialla kuultiin huuto: "Joka uskoo Jumalaan ja Hänen lähettilääseensä, ei jätä jumalankuvaa taloonsa, vaan rikkoo ja polttaa sen!" Jos Ali vain sai tietää jossain vielä olevan jumalankuvan, hän murtautui taloon ja hävitti sen omin käsin.


Muhammad hävittää jumalankuvat Mekan temppelin sisältä ja ulkopuolelta. 
Kerrotaan, että temppelissä ja ympärillä oli kolmesataakuusikymmentä jumalankuvaa, esittäen merkittäviä jumaluuksia kuten Hubalia ja al-Uzzaa, sekä vähäisempiä heimojen ja sukujen jumalia. Mekan valloituksen jälkeen Muhammad määräsi kiviset jumalankuvat rikottaviksi ja puiset poltettaviksi. Mustan kiven hän jätti paikoilleen. 
(Kirjan It's All about Muhammad kuvitusta)


Muhammad piti myös satoja sotilaita kiireisinä lähettämällä heidät hyökkäämään kaukaisempia heimoja vastaan, jotka eivät vielä olleet kääntyneet hänen uskontoonsa. Kirjallisuus mainitsee kolme tällaista retkeä: yhteen niistä osallistui kaksisataa miestä, ja he hyökkäsivät autiomaan arabeja vastaan Yalamlamissa, Mekasta lounaaseen, ja toiselle retkelle, lähellä Uranaa, päivän matkan päässä Mekasta pohjoiseen asustavia beduiineja vastaan, hän lähetti kolmesataa miestä. Kirjallisuus ei kerro näiden kahden retken lopputulosta, mutta kolmannesta on yksityiskohtaisia tietoja. Tällä retkellä Khalid, joka oli juuri palannut Nakhlasta, johti kolmesataaviisikymmentä miestä Jadhima-heimoa vastaan, lähellä Punaista merta, tarkoituksenaan "kutsua" heidät oikeaan uskontoon. Sotaretki muuttui raa'aksi teurastukseksi, kun hän käytti voimaansa kostaakseen yhden setänsä kuoleman, sillä jadhimalaiset olivat tappaneet tämän vuosia aikaisemmin. Kaikkien kertomusten mukaan hän päätyi mestaamaan lähes kolmekymmentä miestä, jotka olivat jo luovuttaneet hänelle aseensa. Ennen niiden luovuttamista he väittivät jo kääntyneensä ja uskoivat näin saavansa shahadan suojan. Khalid surmasi heidät siitä huolimatta. Kuultuaan verilöylystä Muhammad oli raivoissaan ja irtisanoutui teosta. Kuten aikaisemmin oli tehnyt Osaman kanssa, kun hän oli surmannut miehen sen jälkeen, kun tämä oli tunnustanut uskonsa, Muhammad antoi Khalidille vakavan suullisen läksytyksen shahadan rikkomattomuudesta. Hän lähetti Alin maksamaan verirahan heimolaisille korvauksena heidän menetyksestään.

Sillä aikaa uusi taistelu oli tulossa ja siinä taistelevien määrä olisi suurempi kuin missään tähänastisessa konfliktissa. Vakoilija, joka vangittiin Muhammadin ollessa matkalla Mekkaan, varoitti, että hawazinit ja thaqifit olivat liittoutuneet Muhammadia vastaan. Viimeisin tiedustelutieto, joka tuotiin hänen telttapäämajaansa, osoitti, että he olivat koonneet valtavan armeijan ja olivat valmistautumassa vihollisuuksiin häntä vastaan, ilmeisesti he aikoivat hyökätä Mekkaan. Samalla kun vakiinnutti valtaansa Mekassa, Muhammad valmistautui puolustukseen. On luultavaa, että sotaretket, joita hän määräsi ympäröiviä heimoja vastaan, oli tarkoitettu estämään näitä liittymästä monilukuisiin hawazineihin.

Hawazinien alue käsitti karavaanireitit Irakiin ja Persianlahdelle ja ulottui Taifin linnoitetun maatalouskaupungin maille. Kuten Taifin asukkaat, hawazinitkin olivat uskollisia pakanalliselle uskonnolleen ja he olivat järkyttyneitä Mekan valloituksesta. Kun he saivat tietää, että Muhammad hävitti järjestelmällisesti pakanatemppeleitä, he pelkäsivät olevansa seuraavana vuorossa ja päättivät hyökätä ensin. He yhdistyivät yhden Hawazinin klaanin päällikön Malik Aufin johdolla. Hän oli vain kolmenkymmentävuotias, mutta kunnostautunut sotilas ja hyvä puhuja. Hän suostutteli Taifin kaksi suurinta klaania liittymään hänen heimoonsa taistellakseen Muhammadia vastaan.

Vanhempien sheikkien suositusten vastaisesti Malik riskeerasi koko heimonsa tulevaisuuden ottamalla mukaan naiset ja lapset, sekä heimon omaisuuden mukaan lukien valtavat kameli- ja vuohilaumat. Malikin tarkoituksena oli pitää naiset, lapset ja eläimet armeijan selustassa, jotta sotilailla olisi tarvittaessa syy taistella kuolemaan asti. Paitsi että he taistelisivat vihaamaansa vihollista vastaan, he taistelisivat myös rakkaimpiensa puolesta.

Sillä aikaa Muhammad kokosi armeijan niistä kymmenestätuhannesta miehestä, jotka hänellä oli mukanaan Mekassa, ja kahdesta tuhannesta mekkalaisesta, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta antautumisen jälkeen. Hän varmisti, että armeijalla oli parhaat mahdolliset varusteet lainaamalla aseita ja haarniskoja entiseltä viholliseltaan Safwanilta. Safwan, Suhail ja muut mekkalaiset, joille Muhammad oli antanut aikaa harkita kääntymistä hänen uskontoonsa, liittyivät armeijaan. Hän nimitti Abu Sufyanin mekkalaisten komentajaksi.

Sen sijaan, että olisi jäänyt Mekkaan odottamaan vihollista, Muhammad lähti hyökkäykseen. Joukot kohtasivat karun ja asumattoman Hunayn laakson sisäänkäynnillä. Laakson tarkkaa sijaintia ei enää tiedetä, mutta se oli luultavasti lähempänä Mekkaa kuin Taifia. Molemmilla osapuolilla oli tiedustelijoita, ja ne tiesivät toistensa liikkeistä. Kun Malik sai selville Muhammadin aikeet, hän järjesti tälle ovelan ansan. Hän asetti suuren joukon naisia, lapsia ja vanhuksia, sekä heimonsa karjaa sotilaiden selustaan laakson pohjalle. Naiset ratsastivat kameleilla sotilasrivistöjen takana ja antoivat vaikutelman suuremmasta voimasta. Heidän takanaan olivat karjalaumat. Kauempaa muodostelma näytti valtavalta massalta. Ainut sisääntuloreitti Muhammadin joukoille oli leveä joenuoma, joka laskeutui vuorilta laaksoon ja jonka reunoilla oli syviä rotkoja, jotka eivät näkyneet joen rannalta. Malik asetti satoja ratsumiehiä ja jousimiehiä rotkojen suojaan ja oletti Muhammadin marssivan hänen pääjoukkoaan vastaan jolloin asettaisi itsensä alttiiksi väijytykselle. Muhammadin tiedustelijat tunsivat Malikin taistelumuodostelman, mutta he eivät tienneet väijytyksestä. Myöhemmistä Koraanin säkeistä voidaan päätellä, että hänestä oli tullut liian itsevarma suuren armeijansa tähden, ja oletti saavansa helpon voiton hawazineista. Kun armeija laskeutui kohti hawazinien joukkoja, Muhammad ratsasti Egyptin hallitsijan lahjoittamalla valkoisella muulilla, pukeutuneena taisteluvarustukseen, joukkojensa keskellä ja rohkaisi heitä taisteluun. Sotasaalis tai Paratiisi! Kun Malik antoi merkin väijytykselle, Muhammad oli juuri palannut joukkojensa selustaan ja liittynyt varhaisten käännynnäisten ja läheisten sukulaistensa seuraan. Äkkiä sadat jousiampujat hyppäsivät esiin piiloistaan ja tulittivat Muhammadin etujoukkoja nuolillaan, ja sadat ratsumiehet nousivat rotkoista hyökkäykseen. Hyökkäys oli niin nopea ja raivokas, että Muhammadin armeija joutui paniikkiin ja ryntäsi pakoon joenuomaa ylöspäin. Aiheutunut pakokauhu oli niin voimakas, että armeija työnsi Muhammadin pienine joukkoineen vuorenrinnettä päin. Silloin hawazinien ja thaqifien naisien edessä olleet ratsumiehet ja jalkaväki ryntäsivät mukaan taisteluun.

Tämä oli ainut taistelu, jossa Muhammad joutui osoittamaan kykynsä sotilaana. Aikaisemmin hän oli pysytellyt joukkojen selustassa ja johtanut taistelua turvallisen etäisyyden päästä henkivartiokaartinsa ympäröimänä. Uhudissa, iskettyään hyökkääjää keihäällä niskaan, hän oli paennut vuorelle sillä aikaa, kun hänen seuraajansa taistelivat kuolemaan asti häntä suojellakseen. Hän ymmärsi, että ellei hän nyt osoita miehilleen esimerkkiä rohkeudessa, kaikki on hukassa. Hän veti miekkansa esiin ja kannusti valkoisen muulinsa kohti rynnäköivää vihollista. Hän joutui eroon armeijastaan ainoastaan sadan miehensä kanssa, joiden joukossa oli hänen setänsä Abbas. Abbas oli iso mies, joka tunnettiin kantavasta äänestään, ja hän ärjyi keuhkojensa pohjasta armeijalle käskyjä palata takaisin, ja kutsui nimeltä heimoja ja niiden johtajia. Hän jatkoi sitä, kunnes komentajat, kuten Khalid, saivat joukkonsa jälleen hallintaansa, ja palasivat taisteluun. Saatuaan rivinsä järjestykseen, he lähtivät raivoisaan vastahyökkäykseen, ja Muhammad riemuitsi: "Sodan tulet ovat nyt kuumimmillaan!" Pian hänen joukkonsa iski monijumalaiset takaisin. Tästä ei ole kerrottu yksityiskohtia, mutta on oletettavaa, että Muhammadin joukot muodostivat uudelleenjärjestäydyttyään kovan vastuksen hawazineja ja näiden taifilaisia liittolaisia vastaan. Kun Muhammad oli vielä Mekassa, Malik oli levittänyt sanaa, että hänellä oli kaksikymmentätuhatta "miekkaa", mutta on luultavaa, että niitä oli vain kolmannes siitä määrästä, noin puolet Muhammadin joukkojen vahvuudesta. Ylivoimaisen vihollisen edessä Malikin sotilaat murtuivat ja pakenivat jättäen naiset, lapset ja karjan ilman suojaa. Muhammadin armeija vangitsi kuusituhatta naista ja lasta. Saaliiksi otettu hawazinien karja oli valtaisa: kaksikymmentäneljätuhatta kamelia ja neljäkymmentätuhatta vuohta.

Muhammad määräsi kaikki vangitut ja antautuneet miehet teloitettavaksi. Naiset, lapset ja karja vietiin Jiranan laaksoon noin viidentoista kilometrin päähän Mekasta odottamaan kunnes hänellä olisi aikaa käsitellä heidän asiansa. Muhammad lähetti Khalidin ajamaan Malikia takaa, mutta kahakan jälkeen Malik ja thaqifit onnistuivat pääsemään linnoitetun kaupunkinsa suojaan, ja hawazinit hajaantuivat vuorille. Muhammad lähti kohti Taifia aikomuksenaan valloittaa kaupunki. Hänen armeijansa marssi Taifia ympäröiville vuorille melkein kilometrin korkeuteen hävittäen mennessään joitakin linnoitettuja maatiloja. Nopea eteneminen pysähtyi Taifin muureille. Kaupunki oli saanut alkunsa muinaisten jemeniläisten karavaanikuningaskuntina, ja he olivat kivisten linnoitusten rakentamisen mestareita, ja muurit olivat kuuluisia paksuudestaan, korkeudestaan ja kivityön laadustaan.

Muhammad piiritti Taifia lähes kuukauden, mutta antoi periksi, kun kaupunki osoittautui luoksepääsemättömäksi jopa hänen suurelle armeijalleen. Thaqifit olivat taitavia jousimiehiä ja hallitsivat ympäröiviä alueita rintavarustuksilta. Muhammad menetti monia sotilaita heidän nuolilleen. Kerrotaan, että Muhammad käytti piirityskoneita, lähinnä katapultteja ja katettuja muurinmurtajia, mutta katapultit osoittautuivat tehottomiksi vahvoja muureja vastaan. Hylättyään heittokoneet, Muhammad lähetti muurinmurtajan pääportin valtavaa kaksoisovea vastaan. Hänen on täytynyt tuntea suurta tyydytystä nähdessään sotakoneen jyskyttävän porttia, sillä samasta portista hän oli joutunut pakenemaan kymmenen vuotta aikaisemmin. Muurinmurtajakin osoittautui hyödyttömäksi. Vaikka hänen miehensä olivat sotakoneen katon alla suojassa vihollisen nuolilta heidän murtaessaan porttia, puolustajat pudottivat punahehkuisia rautanauloja heidän päälleen ja sotakoneen katto syttyi palamaan. Jousimiehet poimivat Muhammadin miehiä, kun he juoksivat liekkejä pakoon. Raivoissaan epäonnistumisesta Muhammad määräsi ympäröivät viinitarhat hävitettäviksi, mutta lopetti sen, kun joku huomautti, että hän tuhoaa sellaista, mikä voisi olla hänen, jos hän valloittaisi Taifin. Hänen ainoa menestyksensä tuli sen jälkeen, kun hän laittoi sanansaattajat huutamaan kaupunkiin, että Muhammad vapauttaisi jokaisen orjan, joka onnistuisi pakenemaan. Armeijan lähtiessä yli kaksikymmentä orjaa oli onnistunut pääsemään muurien yli.

Miehet vastustivat ajatusta piirityksen lopettamisesta, sillä he olivat odottaneet pääsevänsä käsiksi kaupungin rikkauksiin, ja erityisesti sen naisiin. Eräs beduiinipäällikkö sanoi kuinka hän halusi päästä lisääntymään thaqif-naisen kanssa, sillä he olivat älykkäitä ja saivat älykkäitä lapsia. Antaen periksi painostukselle Muhammad salli armeijansa yrittää vielä kerran päästä portista sisään, mutta se johti vain uusiin miestappioihin. Kerrotaan, että Muhammad nauroi miehilleen, kun he lopulta myöntyivät, että oli aika pakata ja lähteä. Kannustaakseen heitä hän muistutti heitä saaliista, joka odotti Jiranan laaksossa, minne hawazinien naiset ja lapset oli viety valtavine karjalaumoineen. Kun Muhammad saapui Jiranaan, oli kulunut jo yli kuukausi ja koko sen ajan kuusituhatta vankia oli elänyt paljaan taivaan alla. Se oli kuin pakolaisleiri. Tänä aikana heidän vangitsijansa olivat huolehtineet heidän ruuastaan, sillä kuolleista orjista ei ollut iloa kenellekään. Ainakin kuusikymmentä vuohta ja kamelia täytyi teurastaa joka päivä vankien ruokkimiseksi, ja se verotti karjan määrää. Muhammadin tullessa vangit olivat ryysyläisiä, ja Muhammad helpotti heidän ahdinkoaan lähettämällä miehiä Mekkaan ostamaan heille vaatteita hawazineilta ryöstetyllä hopealla.

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 31, "Death to the Gods" (ss. 406-412)

Lue toinen osa täältä: Kuolema jumalille, osa 2

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti