Viimeinen pyhiinvaellus

Suurin osa Arabian niemimaasta oli nyt Muhammadin hallinnassa, mikä tarkoitti sitä, että hän kontrolloi myös pyhiinvaellusta, mutta hän ei kuitenkaan kontrolloinut pyhiinvaelluksen rituaalien merkitystä. Hänen luovuudellaan oli vielä haaste muuttaa kaikki monijumalaisten rituaalit oman monoteisminsa käytännöiksi.

Uudelleenjärjestely oli alkanut jo vuosia aikaisemmin, kun hän julisti, että Mekan temppelin olivat rakentaneet Aabraham ja hänen poikansa Ismael Jumalan Huoneeksi, ja se jatkui, kun hän muutti Safa ja Marwa -kukkuloiden välisen rituaalisen kulkueen merkityksen. Hän vahvisti sen uuden roolin Mekan valloituksen aikoihin. Mutta vielä oli paljon muutoksia tehtävänä. Vuosittainen pyhiinvaellus, joka tapahtui kuukalenterivuoden viimeisenä kuukautena, levittäytyi Mekan laaksosta Arafatin vuorelle parikymmentä kilometriä itään, ja Muzdalifan ja Minan vuorille ja tasangoille, jotka olivat lähempänä Mekkaa olevia pyhiinvaelluskohteita. Mekka ja sen temppeli oli omistettu kuun palvonnalle; idässä palvottiin aurinkoa. Auringon palvonnan käytännöt - lähdöt pyhiinvaelluskohteista auringon laskiessa ja noustessa, uhrieläinten teurastaminen ja pylväiden kivitys - täytyi nyt muuttaa aabrahamilaisiksi.

Muhammad valmistautui täydelliseen muodonmuutokseen lähettämällä Abu Bakrin ja Alin pyhiinvaelluksen reitille vuosi Mekan valloituksen jälkeen ilmoittaakseen Arabialle uudet pyhiinvaellussääntönsä. Seuraavasta vuodesta alkaen ainoastaan Muhammadin uskonnon seuraajat, uskovaisten heimorajat ylittävä superheimo, saivat osallistua pyhiinvaellukseen. Monijumalaiset olivat epäpuhtaita ja tuomittuja helvettiin eikä heidän sallittu saastuttaa Paratiisia tavoittelevia puhtaita uskovaisia. Jokaisessa pyhiinvaelluskohteessa Ali julisti asioiden uuden järjestyksen: monijumalaisille sallittiin neljän kuukauden koskemattomuus sinä vuonna, jotta he voisivat suorittaa pyhiinvaelluksensa loppuun, mutta tämän armonajan jälkeen heillä ei olisi turvallisuustakeita missään päin Arabiaa, ei edes pyhien kuukausien aikana - elleivät he käänny islamiin. Antaakseen uhkaukselle jumalallisen oikeutuksen Ali lausui erään Koraanin säkeen, jonka Muhammad oli laatinut tätä uutta sääntöä varten: "Kun rauhoitetut kuukaudet ovat kuluneet, taistelkaa uskottomia vastaan missä heitä tapaattekin, vangitkaa ja saartakaa heidät ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he katuvat, pitävät rukouksensa ja antavat almuja, antakaa heidän mennä rauhassa." Säe päättyy orwellimaiseen kertosäkeeseen, joka löytyy niin monista Muhammadin kirjoituksista: "Jumala on Anteeksiantava, Armelias."

Lopullinen muutos pantiin voimaan vuonna 632, vuosi sen jälkeen, kun Muhammad oli julkaissut uuden pyhiinvaelluskäytäntönsä. Nyt kun pyhiinvaellus oli puhdistettu monijumalaisista, hän ilmoitti olevansa valmis pukeutumaan pyhiinvaeltajan valkeaan vaatteeseen, ja sen vuoden maaliskuussa hän liittyi tuhansien pyhiinvaeltajien joukkoon, jotka vaelsivat pitkän matkan etelään. Hänen vaimonsa olivat hänen mukanaan ja he ratsastivat verhotuissa satuloissa, samoin hänen mukanaan oli lukuisia sukulaisia sekä hänen lähimmät toverinsa perheineen. Pyhiinvaeltajat koko alueelta liittyivät heihin Yathribin eteläpuolella olevassa laaksossa ja ottivat päälleen rituaalisen puhtauden pukeutumalla kaksiosaiseen valkoiseen vaatteeseen - toinen vaate kiedottiin vyötäisille ja toinen löyhästi yläruumiin peitoksi. Koska päähineet oli kielletty pyhiinvaelluksen aikana, Muhammad antoi vaimojensa letittää ja hajustaa hänen hiuksensa pitääkseen tomun ja täit poissa. Hän otti mukaansa sata uhrikamelia, yhden henkilökohtaiseksi uhrieläimekseen ja loput muille ihmisille. Veriuhri oli aina ollut tärkeä osa pakanallista rituaalia, mutta sen sijaan, että eläimet teurastettaisiin monien eri jumalien nimeen, niiden veri vuodatettaisiin nyt ainoastaan Allahin nimessä, ja muistona Aabrahamin halukkuudelle uhrata oma poikansa Allahin käskystä. Muhammad valmisti oman uhrikamelinsa raaputtamalla karvan pois sen kyttyrän toiselta puolelta, kunnes se vuoti verta, ja sitoi sitten sandaaleita ja muita koristeita sen kaulaan uhrieläimen merkiksi. Kun Muhammad lähti liikkeelle kokoontumispaikalta, ihmisjoukot, jotka olivat joko jalan tai ratsastivat kameleilla, huusivat monijumalaisten pyhiinvaellushuutoa: "Minä palvelen sinua, oi Herra, minä palvelen sinua."

Muhammadin saapuessa Mekkaan se oli muuttunut aavikon metropoliksi. Tänä vuonna sinne oli kokoontunut neljäkymmentätuhatta ihmistä joka puolelta Arabiaa. Nyt oli uusi aika uusine merkityksineen ja käytäntöineen, ja niinpä pyhiinvaeltajat seurasivat Muhammadin esimerkkiä ja kuuntelivat hänen ohjeitaan, jäljitellen hänen kaikkia toimiaan. Tosiuskovaiset uskoivat, että sunna - hänen kaikkien tekojensa esimerkillisyys - oli Jumalan tie, jota tulee jäljitellä. Muhammadin ensimmäinen teko Mekassa oli kiertää temppeliä, mikä ei ollut enää taivaankappaleiden liikkeiden jäljittelyä, vaan hänen yhden jumalan konseptinsa palvontaa. Joidenkin kertomusten mukaan hän kiersi temppelin kamelin selässä, mutta useimmissa versioissa hän kulki jalan. Hän oli melkoinen näky: pyylevä ellei suorastaan lihava mies palmikoituine hiuksineen ja kirkkaan oransseine partoineen, ja pukeutuneena löysään pyhiinvaeltajan asuun. Hän seurasi vanhaa tapaa paljastaa oikea olkapäänsä työntämällä vaatteen kainaloonsa, mutta rikkoi perinteen hölkkäämällä ensimmäiset kolme kierrosta ja kävelemällä loput. Aikaisemmin pyhiinvaeltajat olivat kävelleet ripeasti tai rauhallisesti; nopeutta ei oltu määrätty. Joka kerta kulkiessaan mustan kiven ohi hän joko kosketti tai suuteli sitä. Hän lopetti rituaalin kumarteluihin ja Koraanin lausuntaan louhitulla kivellä, jota hän nyt kutsui Aabrahamin askelmaksi. Umar, joka oli pitkä, roteva ja kaljupäinen, seurasi hänen askelissaan, kuten myös pyhiinvaeltajien joukot.

Sieltä he jatkoivat Safan ja Marwan kalliolle ja kävelivät niiden muutaman sadan metrin väliä seitsemän kertaa kiihdyttäen aina juoksuun ylittäessän kuivuneen joenuoman, joka erotti kaksi kukkulaa toisistaan. Juokseminen oli ollut monijumalaisten tapa, ja se perustui luonnonvoimien kunnioitukseen: laakso joutui aina silloin tällöin tulvan valtaan ja silloin joenuoma täyttyi ja vei mukanaan kaikki siellä olevat. Niinpä pakanat ottivat tavakseen juosta joen uomassa tehdessään seitsemää kierrosta kukkuloiden välillä - alkuperäinen tarkoitus oli palvoa Isafin ja Nailan jumalankuvia, jotka oli pystytetty kukkuloiden juurelle - säässä kuin säässä. Muhammadin uskonnossa juoksemisella imitoitiin hänen tarinansa Hagaria, joka etsi epätoivoissaan vettä pojalleen. Niinpä Muhammad kiihdytti Hagarin vauhtiin ylittäessään joenuomaa ja teki siitä näin säännön, jota hänen seuraajiensa tuli noudattaa. Rituaalin päätteeksi hän nousi kummallekin kukkulalle ja rukoili kohti temppeliä, jonka katto oli suunnilleen kukkuloiden korkeudella.

Ennen lähtöään Mekkaan Muhammad oli määrännyt temppelin peitettäväksi uusilla kankailla, jotka peittäisivät temppelin paljauden ja antaisivat sille arvokkaan ilmeen. Uudet jemeniläiset kankaat olivat valmiit hänen saapuessaan. Kun ne oli ripustettu, Muhammad kiipesi temppelin portaat, riisui sandaalinsa ja astui sisään seuranaan Bilal, Osama ja kolmas mies. Hubalin ja muiden jumalien kuvat oli poistettu temppelistä. Lukuunottamatta kattoa kannattavia pylväitä temppeli oli täysin paljas ja sen täytti vain Muhammadin monoteismin idea. Muhammad suoritti kaksi rukousrituaalia monoteismilleen, mutta lopetettuaan hän sanoi Bilalille ja Osamalla, että oli tehnyt virheen astuessaan sisään temppeliin. Nyt sitä pidettäisiin osana sunnaa ja kaikki haluaisivat tulla sinne rukoilemaan. Sen vuoksi hän julisti temppelin portailta, ettei ollut Jumalan tahdon mukaista, että ihmiset rukoilisivat temppelissä, vaan heidän tulisi palvella Häntä sen ulkopuolella.

Pyhiinvaelluksen aikana suuret ihmisjoukot siirtyivät paikasta toiseen ja rukoushetket olivat suuria massatapahtumia - pitkät rivistöt rukoilijoita koskettivat otsallaan maata samassa tahdissa. Milloin tahansa läpitunkeva rukouskutsu kajahti ilmoille - aamun koittaessa, keskipäivällä, myöhään iltapäivällä, sitten ennen auringon laskua ja vielä silloin kun pimeys toi tähdet esiin - ihmiset suorittivat puhdistautumisrituaalinsa ja järjestyivät rivistöihin.

Muhammad oli tämän kaiken keskipisteenä, ja hän joutui usein sellaisten väkijoukkojen piirittämäksi, jotka eivät olleet ennen nähneet häntä. Kun hänen kirkkaan oranssi partansa huomattiin, ihmiset huusivat: "Tuo on Muhammad, tuo on Muhammad!"  Hetkessä hän oli miesten ja naisten, nuorien ja vanhojen piirittämä, kädet ojentuivat häntä kohden ja heidän kasvonsa loistivat ilosta, kun he olivat päässeet Jumalan lähettilään lähelle. Toiset yrittivät koskettaa häntä, mutta ellei se ollut mahdollista, he tyytyivät koskettamaan hänen kameliaan. Joskus hän murtautui ulos piiskaten kameliaan väkijoukon läpi; toisinaan hän pysyi paikoillaan.

Hänen lähelleen pyrkivien ihmisten paine oli murskaava. Hän oli luonut itsestään meheviä myyttejä, jotka olivat tehneet hänestä elävän legendan: hän oli profeetta, jolle mahtava enkeli oli ilmestynyt luolassa lähellä Hira-vuorta; hän oli valittu, joka oli viety Taivaan korkeimmille tasoille ja Jumalan valtaistuimen eteen; hän oli armolahja ihmiskunnalle, jonka puolesta hän puhuisi Tuomiopäivänä; hän toimi välittäjänä ihmisten ja Jumalan välillä, ja jos he vain pääsivät tarpeeksi lähelle häntä, ihmiset tarttuivat hänen käteensä ja hieroivat kasvojaan siihen toivoessaan näin pääsevänsä yhteyteen Jumalan kanssa hänen kauttaan. Hän salli tämän kaiken, samoin kuin hän oli sallinut ihmisten juoda hänen kylpyvetensä ja hieroa hänen sylkeään ihoonsa.

Arafat oli seuraava kohde, kuusikymmentä metriä korkea kivinen mäki, missä pyhiinvaeltajat olivat aikaisemmin seisseet palvoen aurinkoa. Bilal käveli ja välillä juoksi Muhammadin kamelin rinnalla ja varjosti häntä pitkävartisella varjolla auringon paahteelta. Arafat oli tärkeä kohde. Ennen kuin Muhammad oli muuttanut vaelluksen alkamaan Mekasta olivat pyhiinvaeltajat tavanneet aloittaa sen Arafat-vuoren rinteiltä ja ympäröivältä tasangolta ja jatkoivat sitten länteen kohti Mekkaa ja päätyen Minaan. Tämä reitti syntyi pyhiinvaeltajien seuratessa auringon kulkua idästä länteen. Monijumalaisten pyhiinvaellus Mekkaan oli sen sijaan omistettu kokonaan kuulle ja tähtien liikeiden mysteerille, siksi siihen kuului vain Mekan temppelin kiertäminen ja kahden kukkulan välin kulkeminen. Muhammad yhdisti nämä kaksi. Muhammad teki Arafatista kokoontumispaikan.  Nyt ensimmäinen pyhiinvaelluskohde oli Mekka; Arafat oli toinen. Monijumalaiset olivat tunteneet Arafatin Seisomisen paikkana, koska he seisoivat siellä keskipäivästä auringonlaskuun kunnioittaen aurinkoa. Muhammad teki Arafatista Kokoontumisen paikan. Hän julisti, että enkeli Gabriel oli vienyt Aabrahamin Arafatin vuorelle ja paljastanut hänelle, että se oli symbolinen kokoontumispaikka ylösnousemuksen päivänä, ja näin seisominen Arafatilla oli kenraaliharjoitus sitä päivää varten, kun Israfil puhaltaa kohtalokkaaseen pasuunaansa.

Seisominen aivan Arafatin huipulla valkoisten pyhiinvaeltajien massojen ympäröimänä on täytynyt tuottaa Muhammadille suurta tyydytystä. Oli kulunut lähes kaksikymmentäkolme vuotta Hira-vuoren luolan hallusinaatioista - kaksikymmentäkolme vuotta taistelua oman monoteismin lahkon luomiseksi kaikenlaisesta vastustuksesta huolimatta. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä hän oli voittanut monet vastustajansa, ja nyt neljäkymmentätuhatta ihmistä oli hänen jalkojensa juuressa, ja kaikki uskoivat hänen uskomuksiinsa itsestään. Katsellessaan alas väkijoukkoa hän piti pitkän ja rönsyilevän puheen, jota myöhemmin kutsuttiin "Jäähyväissaarnaksi", sillä hän kuoli vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Se oli hänen Vuorisaarnansa, sekoitus säännöksiä, varoituksia ja vastaleivottuja Koraanin säkeitä. Mukana oli muun muassa määräys, joka teki laittomaksi koron perimisen lainasta, vaatimus palauttaa täysimääräisenä lainatut summat, pakanallisen ajan murhista seuranneiden verivelkojen kumoaminen, ja kielto lisätä ylimääräinen kuukausi joka kolmas vuosi kuukalenteriin sen pitämiseksi tasoissa aurinkokalenterin kanssa. Ja lopuksi hän määritteli miesten ja naisten välisiä suhteita. Puhuen miehille hän sanoi: "Kohdelkaa naisia hyvin, sillä he ovat teille kuin kotieläimiä eivätkä itse omista mitään. Te olette saaneet heidät Jumalalta luottamuksen osoituksena." Hän päätti saarnansa sanomalla "Ymmärtäkää ja kuulkaa sanani, oi ihmiset. Olen välittänyt Sanomani ja antanut teille jotakin mikä, kunhan pidätte siitä kiinni, ei koskaan johda teitä harhaan: se on Jumalan Kirja ja Hänen Profeettansa sunna."

Seuraten monijumalaisten käytäntöä Muhammad odotti kunnes aurinko laski vuorten taakse päästäen pyhiinvaeltajat ryntäämään kohti seuraavaa pyhiinvaelluskohdetta Arafatin ja Minan välillä, Muzdalifa-vuoren tulia. Monijumalaisille ryntäyksellä oli aina ollut erityistä symboliikkaa: aurinko laski länteen, Muzdalifan suuntaan; pyhiinvaeltajat ajoivat aurinkoa takaa, mutta kukaan ei enää muista mitä he sillä tavoittelivat. Ehkä se oli tapa toivottaa auringolle hyvää ja turvallista matka alamaailmaan kuten sukulaiset ryntäävät rakkaittensa perään kadulle näiden karavaanin lähtiessä yön selkään. Aina Qusayn päivistä alkaen oli ollut tapana sytyttää Muzdalifa-vuoren huipulle tulia. Nuotioiden loimussa monijumalaiset jaksoivat valvoa hartaudessa pimeät hetket ja aloittaa juhlinta, kun ensimmäiset auringon säteet ilmestyivät aamun koittaessa.

Muhammad oli ensimmäisten joukossa, jotka lähtivät Arafatilta kohti Muzdalifaa. Kun valo hiipui lännessä, hän nousi kamelinsa selkään ja johti pyhiinvaeltajien joukkoja, jotka ratsastivat kameleilla tai kulkivat jalan. Osama, joka oli silloin yhdeksäntoista vuotias, ratsasti hänen kanssaan. Ryntääminen auringon perään oli traditio, jota oli vaikea ylittää. Yli-innokkaat ratsastajat rynnivät aivan Muhammadin kannoilla, mikä sai hänet nuhtelemaan heitä: "Ottaakahan kaikki rauhallisesti! Hurskautta ei mitata nopeudella!" Hän kuitenkin itsekin piiskasi kamelinsa raviin kun he pääsivät tasaiselle maalle. Kun he lopulta saavuttivat Muzdalifa-vuoren, Muhammad yhdisti myöhäisillan ja yön rukoukset suorittaen ne nuotioiden valossa. Vaikka kirjallisuudessa ei sitä mainitakaan, on ilmeistä, että hän piti lisää saarnoja, antoi uusia määräyksiä ja lausui tuoreita Koraanin säkeitä. Hän vietti yön pyhiinvaeltajien joukon keskellä ja johti heidät aamun koittaessa päivän ensimmäisiin rukouksiin.

Muhammadille Muzdalifa ei ollut enää auringon uudelleen ilmestymisen juhla, vaan se kertoi Aabrahamista, joka palvoi vain yhtä Jumalaa. Muhammad oli aina ollut hyvin viehättynyt tarinasta miehestä, joka on valmis uhraamaan oman poikansa todistuksena uskostaan Jumalaan. Hänellä oli ollut kolme poikaa, viimeisimpänä Ibrahim hänen koptilaisen orjansa Marian kanssa, ja jokainen heistä oli kuollut ennen toista ikävuottaan, joten hän oli kokenut sellaisista kuolemista syntyvän tuskan. Hän oli myös syvästi vaikuttunut tarinan jatkosta: Herran enkeli puuttuu asiaan viime hetkellä, juuri kun Aabraham on leikkaamassa rakkaan poikansa kaulan auki. Muhammad liitti tämän raamatullisen tarinan Muzdalifaan. Juuri Muzdalifan rinteellä enkeli oli pysäyttänyt Aabrahamin käden, mutta Muhammadin versiossa Iisak ei ollut se, joka aiottiin uhrata.

Muzdalifasta Muhammad johti pyhiinvaeltajat viisi kilometriä länteen Minaan, missä tapahtui perinteinen pylväiden kivitys. Muhammad liitti Aabrahamin myös tähän perinteeseen. Monijumalaisille pylväät olivat edustaneet jinnejä, jotka asuivat aavikolla ja taivaalla, ja joista toiset olivat pahantapaisia ja toiset suorastaan ilkeitä. Pylväiden kivittämisen tarkoituksena oli ajaa ne pois. Muhammad muutti tradition kuvaamaan juutalaista tarinaa siitä, kuinka Saatana yrittää saada Aabrahamin, Iisakin ja Saaran luopumaan uhraamisesta. Juutalainen legenda oli mielikuvituksellinen tarina, joka oli lisäys Raamatun kertomukseen Aabrahamin uhrauksesta. Siinä Saatanaa nuhdellaan hänen sekaantumisestaan ja hänet ajetaan pois. Muhammad vaihtoi Iisakin Ismaeliin ja Saaran Hagariin, mutta sen sijaan, että olisivat moittineet Saatanaa, he heittelivät häntä kivillä. Tällä tavoin Muhammad sai Minan pylväiden kivityksen perinteen sopimaan Aabrahamin tarinaan. Nyt ei enää kivitetty jinnejä vaan katalaa Saatanaa, joka yritti saada Aabrahamin, Ismaelin ja Hagarin tottelemattomiksi Jumalaa kohtaan. Pylväät oli tehty toistensa päälle kasatuista kivistä, mutta ne eivät olleet kovin korkeita, koska niitä ei oltu muurattu yhteen. Jokainen niistä oli nyt paholainen, joka kiusasi Aabrahamia, Ismaelia ja Hagaria, ja jokaista pylvästä tuli kivittää seitsemän kertaa - aivan kuten monijumalaisetkin olivat tehneet. Jokaisen heiton jälkeen Muhammad huusi "Allahu Akbar!" - "Allah on suurin!" Kun hän oli kivittänyt yhden pylvään, hän nosti kätensä kohti taivasta ja lausui rukouksia ennen seuraavaa pylvästä. Pyhiinvaeltajat jäljittelivät häntä.

Seuraavaksi oli veriuhrin aika. Se oli aina ollut osa kolmipäiväistä juhlaa, ja sitä kutsuttiin usein nimellä "uhrijuhla" tai "lihan kuivaamisen päivät", ja monijumalaisille se oli auringon palvojien pyhiinvaelluksen viimeinen vaihe. Omassa versiossaan monijumalaiset teurastivat eläimiä veriuhrina eri jumaluuksille lepytelläkseen niitä ja saadakseen menestystä. Muhammad muutti sen muistoksi Aabrahamin halukkuudesta uhrata oma poikansa Jumalalle. Eläimet olivat sijaisuhreja, aivan kuin oinas Aabrahamin tarinassa.

Sillä aikaa kun pyhiinvaeltajat tekivät Arafatin ja Muzdalifan kierrostaan, paimenet veivät uhrieläimet laitumelle. Pylväiden kivityksen jälkeen eläimet ajettiin uhrausta varten varatulle alueelle. Muhammadin tuomat kamelit, jotka oli koristeltu ja merkitty hänen merkillään erotukseksi muista uhrieläimistä, koottiin yhteen ja pakotettiin polvistumaan. Niiden etujalat sidottiin, etteivät ne pääsisi pakenemaan teurastuksen alettua. Ne tapettiin yksi kerrallaan. Kerrotaan, että Muhammad teurasti niistä kuusikymmentäkolme terävällä keihäällä ja Alin avustaessa häntä. Pidellen keihäästä juuri kärjen alapuolelta Muhammad asetti sen kamelin kaulalle, ja Ali, joka piteli keihään toista päätä, iski keihään eläimen kaulaan. Sitten Muhammad leikkasi alaspäin käyttäen keihäistä kuin teurastajan veistä, ja pian eläin kuoli verenvuotoon. Kirjallisuus ei kerro mitä rukouksia Muhammad lausui teurastuksen aikana. Ehkä hän ei rukoillut lainkaan, sillä tappaminen oli intensiivistä, mukaansa tempaavaa ja äärimmäisen veristä touhua. Jokaisen tapon jälkeen teurastajat ottivat eläimen, nylkivät sen nahan, suolistivat ja leikkasivat lihat. Muhammad määräsi jokaisesta eläimestä yhden lihapalan heitettäväksi keittoastiaan. Jälkeenpäin hän ja Ali söivät lihan ja joivat lientä. Kukaan pyhiinvaeltaja ei jäänyt nälkäiseksi, sillä useimmat olivat tuoneet uhrieläimen ja lihaa oli yltäkyllin. Ylijäämäliha leikattiin ohuiksi siivuiksi ja kuivattiin auringossa myöhempää käyttöä varten, ja vuodat kerättiin odottamaan parkitsemista. Kaikki syötäväksi kelpaamaton jätettiin korppikotkille.

Teurastusta seurasi pään ajelemisen rituaali. Monijumalaisille se oli ollut auringon pyhiinvaelluksen lopetus ja juhlinnan alku. Heille hiusten leikkaaminen oli ollut nöyrtymistä ja alistumista jumalille, mutta kun tämä symbolinen teko oli suoritettu ja pyhiinvaeltajat olivat täydellisesti nöyryytettyjä, oli aika pitää hauskaa. He olivat aloittaneet riisumalla valkoiset rituaalivaatteensa ja pukeutuneet tavallisiin asuihinsa. Viimeiset kolme päivää olivat olleet äänekästä juhlintaa, ruokaa, viiniä, seksiä ja hauskanpitoa. He olivat rakastaneet musiikkia ja kaikenlaiset tamburiinit, rummut ja huilut oli otettu esiin. Se oli kuin kolmepäiväinen grillijuhla. Mutta nyt vanhat ajat olivat menneet. Vakavamielisenä puritaanina Muhammad hillitsi juhlintaa kieltämällä seksin, alkoholin ja musiikin. Se vähä mitä hauskanpidosta oli jäljellä keskeytyi yhtenään rukoushetkiin ja hänen säkeidensä lausuntaan.

Muhammad jätti pään ajelemisen tärkeäksi pyhiinvaelluksen rituaaliksi ja teki siitä sunnan kutsumalla paikalle parturin. Se aiheutti väentungoksen, kun ihmiset yrittivät saada itselleen pudonneita hiuksia, melkein tapellen yhdestäkin hiuksesta. Kerrotaan, että Muhammad antoi koko toisen puolen hiukset - oppineet eivät ole varmoja oliko se oikea vai vasen puoli - Talhalle, miehelle, joka menetti sormensa suojellessaan Muhammadia miekalta Uhudissa. Talha jakeli hiukset pyhiinvaeltajille. Khalid, joka oli ollut Muhammadin pahin vihollinen, mutta nyt hänen uskollisimpia sotapäälliköitään, pyysi häneltä kokonaisen kiharan, jota hän paineli silmiään ja suutaan vasten.

Ennen kuin päästi pyhiinvaeltajat palaamaan koteihinsa, Muhammad vaati heitä kiertämään vielä viimeisen kerran temppelin ja kulkemaan vielä kerran Safan ja Marwan välin jäähyväisrituaalina. Näiden jälkeen pyhiinvaeltajat saattoivat joko lähteä kotimatkalle tai osallistua jäljellä oleviin juhlallisuuksiin. Muhammad teki tästä jäähyväisrituaalista virallisen kiertämällä ensimmäisenä temppelin ja palasi sitten juhlapaikalle kivittämään paholaista. Näin hän viimeisteli pyhiinvaelluksen täydellisen uudistamisen.

Muhammad oli luova nero. Hänen luonteensa oli sellainen, joka saa kirjoittamaan teoksia kuten Sota ja rauha, ja säveltämään oopperoita, joita kuninkaat ja kuningattaretkin tulevat kuuntelemaan. Hän teki itsestään eepoksensa sankarin ja antoi itselleen pääroolin miehenä, joka toimii Jumalan ja ihmisen välittäjänä. Hänen luovuutensa ei rajoittunut Koraanin ihmeellisyyteen, vaan hän laajensi sen koskemaan arabien rituaaleja, joiden merkityksen hän muutti koskemaan juutalaisilta lainattuja tarinoita, jotka hän siirsi merkityksettömään temppeliin tuhannen kilometrin päähän. Hän yhdisti pienen kuun pyhiinvaelluksen ja suuren auringon pyhiinvaelluksen yhdeksi monoteistiseksi rituaaliksi, joka alkoi nyt Mekasta, hänen jumalakonseptinsa temppelistä ja myös päättyi sinne.

Saatuaan luomistyönsä valmiiksi Muhammad palasi Yathribiin. Hän oli nyt paitsi Arabian niemimaan hallitsija, myös sen myyttien herra.

Pyhiinvaeltajat kiertävät Kaabaa vuonna 2008 ikiaikaisen perinteen mukaan.
(kuva: wikipedia)

---

Tämä on suomennos F. W. Burleighin kirjasta It's All about Muhammad: A biography of the world's most notorious prophet, luku 35, "Farewell Pilgrimage" (ss. 453-462)

Lue myös samasta kirjasta suomennettu luku Muhammadin kuolema.