15. lokakuuta 2017

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus

Ihmisoikeuksista puhutaan nykyään paljon ja monia asia perustellaan ihmisoikeuksilla. Ihmisoikeudet voidaan määritellä monella tavalla, mutta yleensä ihmisoikeuksista puhuttaessa tarkoitettaneen YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta. Alla oleva teksti on kyseisen julistuksen suomenkielinen käännös, joka löytyy myös YK:n sivuilta.


---


Yhdistyneiden kansakuntien kolmas yleiskokous hyväksyi ja julkisti ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen joulukuun 10. päivänä 1948. Julistuksen hyväksymisen puolesta äänesti 48 maata. Mikään maa ei äänestänyt vastaan. Kahdeksan maata pidättyi äänestämästä.

Välittömästi tämän historiallisen tapahtuman jälkeen yleiskokous kehotti kaikkia jäsenmaita julkaisemaan julistuksen tekstin. Niitä pyydettiin "levittämään ja tekemään sitä tunnetuksi, lukemaan ja selittämään sitä ennen kaikkea kouluissa ja muissa oppilaitoksissa eri maiden ja alueiden poliittisista oloista riippumatta".

Julistuksen virallinen teksti on saatavissa YK:n kuudella virallisella kielellä: arabiaksi, englanniksi, espanjaksi, kiinaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Myös monet YK:n jäsenmaat ovat noudattaneet yleiskokouksen kehotusta ja kääntäneet julistuksen omalle kielelleen. Seuraavilla sivuilla oleva käännös on Suomen hallituksen vahvistama.

Julistuksen ilmaiskappaleita on saatavana YK:n Kööpenhaminassa sijaitsevasta pohjoismaisesta tiedotustoimistosta YK:n virallisilla kielillä, pohjoismaisilla kielillä ja rajallinen määrä muilla kielillä.



IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLINEN JULISTUS


JOHDANTO

Kun ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa, kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja, jotka ovat järkyttäneet ihmiskunnan omaatuntoa, ja kun kansojen korkeimmaksi päämääräksi on julistettu sellaisen maailman luominen, missä ihmiset voivat vapaasti nauttia sanan ja uskon vapautta sekä elää vapaina pelosta ja puutteesta,kun on välttämätöntä, että ihmisoikeudet turvataan oikeusjärjestyksellä, jotta ihmisten ei olisi pakko viimeisenä keinona nousta kapinaan pakkovaltaa ja sortoa vastaan,kun on tähdellistä edistää ystävällisten suhteiden kehittymistä kansojen välille,kun Yhdistyneiden Kansakuntien kansat ovat peruskirjassa vahvistaneet uskonsa ihmisten perusoikeuksiin, ihmisyksilön arvoon ja merkitykseen sekä miesten ja naisten yhtäläisiin oikeuksiin ja kun ne ovat ilmaisseet vakaan tahtonsa edistää sosiaalista kehitystä ja parempien elämisen ehtojen aikaansaamista vapaammissa oloissa,kun jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään, yhteistoiminnassa Yhdistyneet Kansakunnat-järjestön kanssa, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien yleistä kunnioittamista ja noudattamista, ja, kun yhteinen käsitys näiden oikeuksien ja vapauksien sisällöstä on mitä tärkein tämän sitoumuksen täydelliselle toteuttamiselle,

Niin sen vuoksi


YLEISKOKOUS

antaa TÄMÄN IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLISEN JULISTUKSEN kaikkien kansojen ja kaikkien kansakuntien tavoiteltavaksi yhteiseksi ohjeeksi, jotta kukin yksilö ja kukin yhteiskuntaelin pyrkisi, pitäen alati mielessään tämän julistuksen, valistamalla ja opettamalla edistämään näiden oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista sekä turvaamaan jatkuvin kansallisin ja kansainvälisin toimenpitein niiden yleisen ja tehokkaan tunnustamisen ja noudattamisen sekä itse jäsenvaltioiden kansojen että niiden oikeuspiirissä olevien alueiden kansojen keskuudessa.


1. artikla.

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.


2. artikla.

Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Mitään erotusta ei myöskään pidä tehdä sen maan tai alueen valtiollisen, hallinnollisen tai kansainvälisen aseman perusteella, johon henkilö kuuluu, olipa tämä alue itsenäinen, huoltohallinnossa, itsehallintoa vailla tai täysivaltaisuudeltaan minkä tahansa muun rajoituksen alainen.


3. artikla.

Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.


4. artikla.

Ketään ei saa pitää orjana tai orjuutettuna, kaikki orjuuden ja orjakaupan muodot on kiellettävä.


5. artikla.

Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti.


6. artikla.

Jokaisella ihmisellä on kaikkialla oikeus siihen, että hänet henkilönä tunnustetaan lain edessä.


7. artikla.

Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan.


8. artikla.

Jokaisella on oikeus tehokkaaseen hyvitykseen asianomaisessa kansallisessa tuomioistuimessa häneen kohdistuneista teoista, jotka loukkaavat hänelle valtiosäännöllä tai lailla turvattuja perusoikeuksia.


9. artikla.

Ketään ei saa mielivaltaisesti pidättää, vangita tai ajaa maanpakoon.


10. artikla.

Jokaisella on täysin tasa-arvoisesti oikeus siihen, että häntä oikeudenmukaisesti ja julkisesti kuullaan riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan määrättäessä tai häntä vastaan nostettua rikossyytettä selvitettäessä.


11. artikla.

Jokaisen rikollisesta teosta syytteessä olevan henkilön edellytetään olevan syytön siihen asti kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti todistettu julkisessa oikeudenkäynnissä, jossa hänelle turvataan kaikki hänen puolustustaan varten tarpeelliset takeet.

Ketään ei pidä tuomita rangaistavaksi teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät kansallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaan olleet rikollisia tekohetkellä. Myöskään ei pidä tuomita ankarampaan rangaistukseen, kuin mikä oli sovellettavissa rangaistavan teon suoritushetkellä.


12. artikla.

Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.


13. artikla.

Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa kunkin valtion sisällä.

Jokaisella on oikeus lähteä maasta, myös omasta maastaan, ja palata maahansa.


14. artikla.

Jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa.
Tähän oikeuteen ei voida vedota, kun on kysymys tosi epäpoliittisista rikoksista johtuvista syytteistä tai teoista, jotka ovat vastoin Yhdistyneiden Kansakuntien periaatteita ja päämääriä.


15. artikla.

Jokaisella on oikeus kansalaisuuteen. Keltään ei saa mielivaltaisesti riistää kansalaisuutta eikä evätä oikeutta kansalaisuuden vaihtamiseen.


16. artikla.

Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.

Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.

Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan.


17. artikla.

Jokaisella on oikeus omistaa omaisuutta yksin tai yhdessä toisten kanssa.

Keltään älköön mielivaltaisesti riistettäkö hänen omaisuuttaan.


18. artikla.

Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.


19. artikla.

Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.


20. artikla.

Kaikilla on oikeus rauhanomaiseen kokoontumis- ja yhdistymisvapauteen.

Ketään ei saa pakottaa liittymään mihinkään yhdistykseen.


21. artikla.

Jokaisella on oikeus osallistua maansa hallitsemiseen joko välittömästi tai vapaasti valittujen edustajien välityksellä.

Jokaisella on yhtäläinen oikeus päästä maansa julkisiin toimiin.

Kansan tahto on hallitusvallan perusta; tämä tahto on ilmaistava määräaikaisilla ja aidoilla vaaleilla, joissa kaikilla on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja joissa äänestys on salainen tai muuta vaalivapauden turvaavaa menettelyä noudattava.


22. artikla.

Jokaisella on yhteiskunnan jäsenenä oikeus sosiaaliturvaan sekä oikeus kansallisten toimenpiteiden ja kansainvälisen yhteistyön kautta kunkin maan järjestelmä ja voimavarat huomioonottaen, nauttia hänen ihmisarvolleen ja hänen yksilöllisen olemuksensa vapaalle kehittymiselle välttämättömiä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia.


23. artikla.

Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.

Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä.

Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.

Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi.


24. artikla.

Jokaisella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, työajan järkevään rajoittamiseen sekä määräaikaisiin palkallisiin lomiin.


25. artikla.

Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja
hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta.

Äideillä ja lapsilla on oikeus erityiseen huoltoon ja apuun. Kaikkien lasten, riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa tai sen ulkopuolella, tulee nauttia samaa yhteiskunnan suojaa.


26. artikla.

Jokaisella on oikeus saada opetusta. Opetuksen on oltava ainakin alkeis- ja perusopetuksen osalta maksutonta. Alkeisopetuksen on oltava pakollinen. Teknistä ja ammattiopetusta on oltava yleisesti saatavilla, ja korkeamman opetuksen on oltava avoinna yhtäläisesti kaikille heidän kykyjensä mukaan.

Opetuksen on pyrittävä ihmisen persoonallisuuden täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistamiseen. Sen tulee edistää ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken sekä pyrkiä edistämään Yhdistyneiden Kansakuntien toimintaa rauhan ylläpitämiseksi.

Vanhemmilla on ensisijainen oikeus valita heidän lapsilleen annettavan opetuksen laatu.


27. artikla.

Jokaisella on oikeus vapaasti osallistua yhteiskunnan sivistyselämään, nauttia taiteista sekä päästä osalliseksi tieteen edistyksen mukanaan tuomista eduista.

Jokaisella on oikeus niiden henkisten ja aineellisten etujen suojaamiseen, jotka johtuvat hänen luomastaan tieteellisestä, kirjallisesta tai taiteellisesta tuotannosta.


28. artikla.

Jokaisella on oikeus sellaiseen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen järjestykseen, jonka puitteissa tässä julistuksessa esitetyt oikeudet ja velvollisuudet voivat täysin toteutua.


29. artikla.

Jokaisella ihmisellä on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, koska vain sen puitteissa hänen yksilöllisen olemuksensa vapaa ja täysi kehitys on mahdollinen.

Käyttäessään oikeuksiaan ja nauttiessaan vapauksiaan kukaan ei ole muiden kuin sellaisten lailla säädettyjen rajoitusten alainen, joiden yksinomaisena tarkoituksena on turvata toisten oikeuksien ja vapauksien tunnustaminen ja kunnioittaminen sekä moraalin, julkisen järjestyksen ja yleisen hyvinvoinnin oikeutetut vaatimukset kansanvaltaisessa yhteiskunnassa.

Näitä oikeuksia ja vapauksia ei missään tapauksessa saa käyttää vastoin Yhdistyneiden Kansakuntien päämääriä ja periaatteita.


30. artikla.

Mitään tässä julistuksessa ei saa tulkita niin, että valtio, ryhmä tai yksityinen henkilö voi sen perusteella katsoa oikeudekseen tehdä sellaista, mikä voisi hävittää tässä määriteltyjä oikeuksia ja vapauksia.




---

1. lokakuuta 2017

Fjordman: Mikä on islamin todellinen alkuperä?

Fjordmanin kirjoitus What Were the True Origins of Islam? Gates of Vienna-sivustolla.


Kööpenhaminassa pidettiin 9.9.2017 konferenssi, jonka aiheena oli islamin alkuperä. Järjestäjinä olivat yhteistyössä International Free Press Society in Denmark sekä Humans Rights Service ja Document -järjestöt.

Puhujana oli professori Robert Martin Kerr. Hän toimii Inarah-tutkimusverkostossa, joka keskittyy Koraanin, islamin alkuperän ja sen varhaisen historian filologiseen ja kriittiseen tutkimukseen.





Luennolla oli noin 50-60 osallistujaa. Se ei ole paljon, mutta kuitenkin aika hyvin tiiviille kuusituntiselle luennolle muinaisista kivikirjoituksista ja kielistä, joista useimmat eivät ole edes kuulleet. Ulkopuolella oli vahdissa monta poliisia. Jopa Skandinaviassa tarvitaan nykyään aseistettuja poliiseja turvaamaan luentoja aramean kielen kieliopista. Länsi-Euroopan vapaus on vähitellen katoamassa.

Professori Kerr ei näytä uskovan, että Muhammad, jonka sanotaan perustaneen islamin, olisi lainkaan historiallinen hahmo. Muhammadia ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Kuten hän osoittaa, mitään aikalaistodistuksia ei Muhammadista ole. Ei ainuttakaan. Sana "Muhammad" voisi olla arvonimi tarkoittaen "ylistettyä", eikä suinkaan henkilökohtainen nimi.

Sunnimuslimit uskovat, että Muhammadin kuoltua muslimien johtajuus siirtyi neljälle niin sanotulle oikeaan johdetulle kalifille (seuraajalle), jotka olivat tunteneet Muhammadin henkilökohtaisesti: Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali. Shiiat tunnustavat ainoastaan Alin, joka oli Muhammadin vävy tämän tyttären Fatiman kautta.

Sunnit ja shiiat ilman muuta olettavat, että nämä ihmiset ovat todella eläneet. Kuitenkaan meillä ei ole mitään kouriintuntuvia todisteita, että nämä neljä kalifia olisivat olleet todellisia ihmisiä. He saattavat olla fiktiivisiä. Emme ole löytäneet ainuttakaan kolikkoa, joita nämä hallitsijat olisivat lyöneet. Sikäli kuin tiedämme, ei rahoja lyöty Mekassa tai Medinassa ennen kuin 800-luvulla.  Se on kaksi vuosisataa sen jälkeen, kun islamin ja islamilaisen valtakunnan kerrotaan syntyneen.





Ibn Ishaq, jonka väitetään kirjoittaneen ensimmäisen Muhammadin elämäkerran, laati teoksensa yli vuosisata sen jälkeen, kun Muhammadin sanotaan eläneen. Elämäkerran totuudenmukaisuutta voidaan vakavasti epäillä. Hadith-kirjallisuus, kertomukset Muhammadin sanoista ja teoista, koottiin vielä myöhemmin. Jopa muslimit myöntävät, että monet haditheista ovat sepitettyjä. Ilman näitä lähteitä emme tietäisi Muhammadista käytännössä mitään.

Tiedämme, että seitsemännellä vuosisadalla arabit valloittivat suuria alueita Persiasta Iberian niemimaalle. Emme kuitenkaan tiedä tarkalleen, mihin nämä arabit uskoivat ja mikä sai heidät aloittamaan valloituksensa, tai mistä ne edes alkoivat. Islamin ulkopuoliset historioitsijat, jotka kirjoittivat näistä tapahtumista, eivät mainitse Koraania, islamia eivätkä muslimeja, ja Muhammadista on vain harvoja mainintoja. Ehkäpä se islam, jonka me tunnemme, luotiin vasta arabien valloitusten jälkeen. Tämä jättää tietysti avoimeksi kysymyksen siitä, mikä oli valloituksien todellinen syy.

Arabivalloittajat eivät itsekään mainitse Koraania ensimmäisten vuosikymmenten aikana, luultavasti siksi, ettei sitä vielä ollut tunnistettavassa muodossa. Arabian kielen kirjoitusjärjestelmä ei myöskään ollut vielä täysin kehittynyt siihen aikaan, kun Koraanin väitetään kootun kirjaksi. Tämä aiheuttaa vielä lisää virhelähteitä.





Robert Martin Kerrin mukaan jotkut osat Koraanista saattavat hyvinkin olla ajalta ennen Muhammadia. Jopa koulutetut natiivit arabian puhujat pitävät osia Koraanista vaikeina ymmärtää. Näin oli myös jo tuhat vuotta sitten. Ibn Warraq on kirjoittanut joitakin erinomaisia ja yksityiskohtaisia kirjoja aiheesta.

Joissakin Koraanin osissa on eroavaisuuksia perinteiseen arabian kielioppiin. Tämä voi olla seurausta siitä, että osia Koraanista ei ollut kirjoitettu alunperin arabiaksi. Ne oli kirjoitettu arameaksi, joka on arabian sukuinen kieli, jota alueen kristityt käyttivät. Christoph Luxenberg on eräs niistä tutkijoista, jotka uskovat, että suuria osia nykyään tuntemastamme Koraanista on kirjoitettu alunperin syyriaksi, joka on aramean murre. Syyriaa puhuttiin laajasti Syyriassa ja sen lähialueilla, mutta ei juurikaan Arabian niemimaalla. Koraani vaikuttaisi olevan sekoitus juutalaisista ja kristityistä lähteistä, johon on lisätty arabialaista islamille omaleimaista materiaalia.





On mahdollista, että jotkut Koraanissa siteeratut kristilliset tekstit ovat peräisin itäisiltä lahkoilta, jotka eivät uskoneet kolmiyhteyteen. Toiset Koraanin luvut ovat suvaitsevampia kuin toiset, mutta jos uskomme tähän perinteisestä käsityksestä eroavaan historian tulkintaan, voisimme ajatella näiden perustuvan aikaisempiin juutalaisiin ja kristillisiin teksteihin.

Professori Kerr mainitsee lisäksi, että tärkeimmät (sunnilaiset) hadithien kokoajat al-Bukhari ja al-Muslim eivät milloinkaan käyneet Mekassa tai Medinassa tutustumassa Muhammadin elämän lähdemateriaaliin. Kuten Patricia Crone ja muut tutkijat ovat huomauttaneet, Mekka sijaitsee aavikolla eikä lähistöllä ole jokia tai suuria vesistöjä. Ei ole mitään ei-islamilaisia lähdettä, jonka mukaan Mekka olisi ollut tärkeä kauppakaupunki varhain 600-luvulla. Se, että Mekalla on niin keskeinen rooli islamilaisessa historiankirjoituksessa, saattaa koko tarinan islamin synnystä epäilyksen alle.

Kerr ja jotkut muut tutkijat uskovat, että arabivalloituksen lähde löytyy paljon pohjoisempaa. Ei Arabian niemimaan Hijazin alueen Mekasta ja Medinasta, vaan luultavasti lähempänä nykyistä Syyriaa ja Jordaniaa.

Kerr myös huomauttaa, että yhdenkään varhaisen Pohjois-Afrikan moskeijan qibla (rukoussuunta) ei osoita Mekkaan. Ei myöskään umaijadien moskeija Espanjan Cordobassa. Jopa islamin perimätiedossa mainitaan, että ensimmäinen rukoussuunta oli kohti Jerusalemia Mekan sijasta.





Arabivalloittajilla on saattanut olla jonkinlainen juutalaisuudesta ja kristinuskosta mallia ottanut monotoistinen uskonto, mutta valloitusten jälkeen sukupolvien ja vuosisatojen saatossa he hylkäsivät sen ja kehittivät sotaisamman uskonnon, joka toimi arabinationalismin ja imperialismin veturina. Ehkäpä valloitukset muovasivat enemmän islamia kuin islam valloituksia.

Käsittelin asiaa kirjoituksessani Robert Spencerin kirjasta Did Muhammad Exist? - An Inquiry into Islam's Obscure Origins. [Oliko Muhammad olemassa? - Tutkimus islamin hämärästä alkuperästä.] Sen esipuheen oli kirjoittanut nyt jo edesmennyt hollantilainen tutkija Hans Jansen, lahjakas arabisti ja modernin islamilaisen ajattelun professori. Hän osoittaa, että se vähäinen todistusaineisto, jota meillä on, ei vahvista kuudennen ja seitsemännen vuosisadan perinteistä islamilaista kertomusta.

Arkeologiset löydökset ovat itse asiassa ristiriidassa perinteisen kertomuksen kanssa. Asiaan voisivat tuoda valoa uudet argeologiset kaivaukset nykyisessä Saudi-Arabiassa ja Syyriassa. Saudi-Arabiassa tällaiset kaivaukset ovat kuitenkin kiellettyjä. Kovan luokan wahhabit ovat suorastaan tuhonneet joitakin kohteita. Saudien uskonnolliset johtajat eivät myöskään ole kiinnostuneita löydöksistä, jotka saattaisivat olla ristiriidassa heidän uskonnollisten näkemystensä kanssa, tai jotka saattaisivat heikentää heidän maansa keskeistä asemaa islamissa. Jos historian kertomus Muhammadista Mekassa ja Medinassa ei pidä paikkaansa, on Saudi-Arabia vain merkityksetöntä autiomaata, missä on valitettavan paljon öljyä.

Robert Spencer ehdottaa, että Muhammad saattaisi olla tarunomainen hahmo, vähän kuin Robin Hood, kuningas Arthur ja Wilhelm Tell, joiden tekoja myöhemmät tarinankertojat suuresti liioittelivat. Perinteinen kertomus Muhammadista on täynnä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia.

Mutta jos joku keksi Muhammadin, eivätkö he olisi keksineet sympaattisempaa hahmoa kuin raaka sotapäällikkö, josta saamme lukea perimätiedosta? Ehkäpä. Sen ajan arabit ovat kuitenkin saattaneet ajatella, että tällainen armoton hahmo toimisi paremmin inspiraationa valloituksille ja imperiumin rakentamiselle.

On epäselvää onko Muhammad koskaan elänyt. Ehkä hän oli jonkinlainen arabialainen sotapäällikkö, joka yhdisti eri heimot ja suuntasi näiden energian ulospäin valloitussotiin. Se ei eroaisi juurikaan siitä, miten Tsingis-kaani onnistui yhdistämään eripuraiset mongoliheimot mongolivaltioksi, joka oli kykenevä valloittamaan valtavia alueita.

Suurin ero on tietenkin, että Tsingis-kaanin ympärille ei muodostettu uskonnollista henkilökulttia. Ehkä meidän kannattaisi olla siitä kiitollisia. Muuten suurin äänestysblokki YK:ssa saattaisi olla OMC (Organisation of Mongolian Cooperation), ja BBC sekä New York Times varoittaisivat meitä Tsingisfobian vaaroista.

Jotkut perimätiedon kertomukset islamin varhaisvaiheista ja sen suurimmasta profeetasta eivät voi mitenkään pitää paikkaansa. Minkälainen vaikutus kriittisellä tutkimuksella on uskovaisiin muslimeihin? Tähän mennessä ei oikeastaan minkäänlaista. He perustavat edelleen elämänsä suurimmaksi osaksi sepitettyihin kertomuksiin jostakin, joka on joko tapahtunut tai ei ole tapahtunut 1400 vuotta sitten. Muslimit myös uhkaavat tappaa ihmisiä sellaisen miehen kunnian vuoksi, joka ei ehkä koskaan elänytkään.





Kuvat ovat Fjordmanin konferenssissä ottamia.

21. syyskuuta 2017

Daniel Greenfield: 9/11 opetti minulle kaiken tarpeellisen islamista

Daniel Greenfield kirjoittaa Front Page Magazinessa:


"Jumalan, Laupiaan Armahtajan nimeen", julisti terroristi lennon 93 ohjaamon nauhoituksella. Seuraavaksi nauhalla kuultiin kuinka terroristit kävivät matkustajien kimppuun.

"Älä satuta minua", hän anoo. "Voi luoja!"

Kun matkustajat ryntäävät ohjaamoon, muslimiterroristi huutaa "Allahin nimeen".

Samaan aikaan, kun New Yorkin palomiehet nousevat Etelätornin kerroksiin 50 kilon varusteidensa kanssa yrittäen pelastaa henkiä vielä viime hetkellä, lennon 93 matkustajat ryntäävät ohjaamoon. Islamilaiset kaapparit huutavat "Allahu akbar" - islamilainen termi, joka sai alkunsa Muhammadin pannessa toimeen Khaibarin juutalaisten joukkomurhan, ja joka tarkoittaa, että Allah on suurempi kuin vääräuskoisten jumalat.

Mohammed Atta oli ohjeistanut terroristitovereitaan huutamaan taistelun alkaessa "Allahu akbar, sillä se kylvää pelkoa vääräuskoisten sydämiin." Hän siteerasi Koraanin käskyä islamin pyhille sotureille terrorisoida vääräuskoisia leikkaamalla heidän päänsä irti, ja kehotti heitä seuraamaan Muhammadin esimerkkiä: "Ottakaa vankeja ja tappakaa heidät."

Iskujen johtaja siteerasi vielä Koraania: "Ei profeetalta voi vaatia, että hänellä olisi vankeja, ennenkuin verenvuodatus on tapahtunut maan päällä." [Koraani 8:67]

Lennolla 93 taistelu jatkuu. "Oi Allah. Oi Armollisin", islamiterroristit kailottavat. "Luottakaa Allahiin", he julistavat. Sen jälkeen kuuluu vain "Allahu akbar" huutoja, kun kone putoaa Pennsylvanialaiselle pellolle jättäen jälleen kerran verisen jäljen islamin hyökkäyksestä Amerikkaan.

Tänään sillä paikalla on "Puolikuun syleily" -muistomerkki.

Tuhannet muslimit hurrasivat iskulle Israelissa alueilla, jotka olivat palestiinalaishallinnon terroristien hallinnassa. He huusivat "Allahu akbar" ja jakelivat makeisia.





Mutta samanlaisia rumia islamin ylivallan osoituksia nähtiin myös paljon lähempänä meitä.

John F. Kennedy Boulevardilla Jersey Cityssä, toisella puolen jokea Manhattanilta, muslimimaahanmuuttajien joukot juhlivat amerikkalaisten teurastusta. "Jotkut miehet tanssivat, toiset ottivat lapsia olkapäilleen", eläköitynyt Jersey Cityn poliisi kuvaili näkyä. "Naiset huusivat arabiaksi."

Samanlaista islamilaista juhlintaa nähtiin myös Atlantic Avenuella Brooklynissa, vahvalla islamilaisen maahanmuuton alueella, kun Manhattanilla tuhka oli muuttanut kadut kuin ydinsodan näyttämöksi. Ihmiset ylittivät Brooklynin sillan päästäkseen pois tästä oudosta uudesta maailmasta.

Jotkut vain kävelivät. He vaelsivat ilman päämäärää. Olin yksi heistä.

Se tiistai oli pitkä ja kauhea oppitunti. Noiden tuntien aikana miljoonat amerikkalaiset saivat opetusta monista asioista: mitä tapahtuu, kun suihkukoneet törmäävät pilvenpiirtäjiin, kuinka urheat miehet voivat kiivetä 78:een kerrokseen kantaen viidenkymmenen kilon varustuksia selässään ja miten todennäköistä on löytää eloonjääneitä sortuneen tornin jäännöksistä. He oppivat tuntemaan ennen niin tuntemattoman ryhmän nimeltä al-Qaida ja sen johtajan. Mutta he oppivat myös jotain islamista.

Islamilainen terrorismi oli jotain, joka tapahtui "jossain kaukana". Näimme niitä Timen ja Newsweekin kannessa lehtihyllyissä ja lääkärin vastaanotolla. Mutta jopa World Trade Centerin pommi-iskun jälkeen se ei ollut oikeastan vielä "täällä". Mutta nyt se oli. Sota oli täällä.

Jokainen sukupolvi syntyy omaan historiaansa, jonka kriisit määrittävät. Kamppailumme muokkaavat meidät. Sodat, jotka sodimme, ja joita emme sodi. Syyskuisena tiistaiaamuna minun sukupolveni sai oman historiansa.

Toisten synnytys sujuu paremmin kuin toisten.

Union Square -aukiolla kuljin New York Universityn opiskelijoiden ohitse, he maalasivat sodanvastaisia kylttejä. He eivät välittäneet ohi kulkevista ihmisistä, vaan keskittyivät maalaamaan punaisella maalilla "Ei sotaa" valkoiselle pahville.

Monina vuosina sen jälkeen olen nähnyt sen katseen vasemmistolaisten silmissä, kun he eivät välitä puukottajien "Allahu akbar" huudoista Lontoossa tai terroristien julistuksesta "Jumalan, Laupiaan Armahtajan nimeen", tai Orlandon verisestä tuhoutuneesta homoyökerhosta. He vain keskittyvät mieltä vailla oleviin iskulauseisiinsa.

"EI SOTAA", "Seis islamofobialle" ja "Tervetuloa pakolaiset". Pahvikylttien ja yksinkertaisten iskulauseiden maailma on helpompi ja kivempi kuin taivas täynnä kuolleiden tuhkaa.

Syyskuun 11:s päivä jotkut meistä avasivat silmänsä. Toiset panivat ne tiukasti kiinni.

Tuo tiistai jakoi minun sukupolveni peruuttamattomasti. Jotkut liittyivät armeijaan, poliisiin tai ryhtyivät tutkijoiksi. Toiset ryhtyivät vasemmistoaktivisteiksi, lakimiehiksi terroristeille tai kääntyivät islamiin.

Lennon 93 matkustajat, jotka johtivat vastarintaa, olivat kolmikymppisiä. Mutta kaksi Etelätornin 78:een kerrokseen selviytynyttä palomiestä, Ronald Bucca, joka palveli Vietnimssa vihreissä bareteissa, ja Orio Palmer, maratonjuoksija, olivat nelikymppisiä. Noilla miehillä ja naisilla on hyvin merkittävä vastaus kysymykseen "missä olit, kun se tapahtui?"

Minä olin yksi lukemattomista ihmisistä kulkemassa pois nollapisteestä.

Tuon tiistain suuri opetus oli, ettei se ollut ohi. Se ei ollut ohi silloin, kun ymmärsimme, ettei kaiken vääntyneen metallin seasta löytyisi enää eloonjääneitä. Se ei ollut ohi, kun ilma alkoi kirkastua. Se ei ollut ohi, kun Yhdysvaltain presidentti piti puheensa. Se ei ollut ohi, kun lentokoneet lensivät yhä uudelleen TV:n uutislähetyksissä ja kun tavallinen ohjelma jälleen alkoi. Se ei ollut ohi, kun meidän käskettiin surra ja jatkaa elämäämme.

Eikä se ole vieläkään ohi.

Kaikkien näiden iskujen jälkeen Bostonissa, Orlandossa, San Bernardinossa, New Yorkissa, Pariisissa, Manchesterissa, Lontoossa, Barcelonassa, meitä kehotetaan suremaan ja jatkamaan elämäämme. Haudatkaa vainajanne, vuodattakaa kyyneleenne ja unohtakaa.

Kauheita asioita tapahtuu. Meidän täytyy vain oppia hyväksymään ne.

Mutta tiistaiaamun tapahtuma ei ollut vain satunnainen katastrofi. Se ei hävinnyt sillä, että jatkoimme arkiaskareitamme. Se ei hävinnyt Toivolla ja Muutoksella. Rauhoittelu ja unohtaminen vain vahvistivat sitä. Opin kaiken tarpeellisen islamista syyskuun 11. päivä. Teologian detaljit tulivat vasta myöhemmin. En osannut siteerata Koraania, kun sireenit vielä ulvoivat. Mutta opin kuitenkin oleellisen.

Ja niin opit sinäkin.

"Missä olit silloin?" ei ole kysymys, joka koskee vain syyskuun 11:ttä päivää vuonna 2001. Se on jokapäiväinen kysymys. Mitä sinä teet tänään taistellaksesi tämän tehneitä islamistiterroristeja vastaan? Entä huomenna?

Itse löysin vastauksen kirjoittamisesta. Toiset ovat löytäneet sen suoremmasta toiminnasta.

On tärkeää, että kysymme itseltämme tätä kysymystä.

Syyskuun 11:n kaapparit, al-Qaidan, ISISin, Muslimiveljeskunnan ja koko valtavan maailmanlaajuisen terroriverkoston jäsenet, tukijat ja kanssamatkustajat kysyivät sitä itseltään joka päivä.

He kysyvät sitä edelleen.

Iranin ydinohjelmasta Muslimiveljeskunnan amerikkalaisiin organisaatioihin, muslimien saksalaisesta maahanmuuttovyörystä Britannian paritusjengeihin, he tietävät vastauksen.

Vihollisemme nousevat joka aamu miettien miten voisivat tuhota meidät. Heidän menetelmänsä ovat lukuiset, demografisesta invaasiosta joukkotuhoaseisiin, poliittisesta vaikuttamisesta sattumanvaraisiin puukotuksiin.

Syyskuun yhdestoista alkoi historiassa uusi ja hirvittävä aikakausi. Tilanne ei ole ohi yhtään enempää kuin Pearl Harbour oli ohi Midwayn taistelun aikaan. Syy tähän ei ole salaisuus. Syy selviää lennolta 93 kuuluneesta viimeisestä äänestä.

"Allahu akbar."

Olemme keskellä Amerikan historian pisintä sotaa. Emmekä ole vieläkään oppineet miten siinä taistellaan.

Syyskuun yhdestoista on täällä taas. Sinun ei tarvitse syöksyä palavaan rakennukseen tai taistella terroristeja vastaan paljain käsin. Mutta voit käyttää päiväsi muiden varoittamiseen, jotta sinulla on vastaus kysymykseen "Missä olit silloin?"




Alkuperäinen kirjoitus: http://www.frontpagemag.com/fpm/267841/everything-i-needed-know-about-islam-i-learned-911-daniel-greenfield

11. syyskuuta 2017

Man on Wire




Man on Wire on James Marshin elämäkerrallinen dokumenttifilmi Philippe Petitin nuorallakävelystä New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorninen välillä. (wikipedia)

10. syyskuuta 2017

Kannibaalipakolaiset

Seuraavassa Rachel Molschkyn kirjoittama kuvitteellinen tarina kannibaaleista, jotka saavat turvapaikan lännestä.  


Kaukaisella saarella asuu kannibaaliheimo, joka on niin eristyksissä muusta maailmasta, että sen nimeäkään ei osaa kukaan lausua, ja nyt he ovat saapuneet joukoittain Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan ja Euroopan Unionin jäsenvaltioihin. Sen jälkeen kun naapuriheimo hyökkäsi raa'asti heitä vastaan yrittäen valloittaa vähäisiä maa-alueita saarilla, joiden nimi voidaan suomentaa vapaasti "Verimakkara ja -palttu -saariksi" (lyhyesti VMP), länsimaalaiset olivat suorastaan kauhistuneita.

Nähtyään hirvittäviä kuvia raakalaismaisista kannibaaliheimojen taisteluiden jäljistä läntiset viranomaiset kävivät itsekin paikan päällä tutustumassa VMP-saarilla sodan kauhuihin. Median edustajat seurasivat viranomaisia saarille, samoin kuin YK:n edustajat, dokumentoidakseen sodan tapahtumia ja näyttääkseen maailmalle tämän hirvittävän konfliktin uhreja, joista monet olivat aivan pieniä lapsia. Kansakunnat tekivät sopimuksen, joka oli ainut mahdollinen: tuoda kannibaaliheimojen uhrit länteen pakolaisiksi. Olisihan ollut sydämetöntä jättää heidät sinne.

Ennen pitkää kannibaalit alkoivat saapua länsimaihin. Eihän se helppoa ollut. Kannibaalit tarvitsivat taloudellista tukea eivätkä hallitukset heitä hylänneet. Palkattiin uutta työvoimaa, joiden tehtävänä oli kirjoittaa sosiaaliapushekkejä uusille pakolaisille, jotka ottivat kyllä shekit vastaan, mutta katsoivat kuitenkin asiakseen kritisoida heidät vastaan ottaneita valtioita. Länsimaat ottivat kritiikin vastaan ja rahoittivat kannibaaleille temppeleitä tulisijoineen ja uhrialttareineen.

Temppelit olivat täysin laillisia hallituksen myöntämine rakennuslupineen ja turvajärjestelyineen, joita tarvittiin vihaisten äärioikeistolaisten rasistien vuoksi, koska nämä eivät jostain käsittämättömästä syystä halunneet kotikaupunkeihinsa kannibaalitemppeleitä.


Kaukana Impivaaran takamailla sijaitsevan Ristiinankaupungin asukkaat olivat tyrmistyneitä, kun naapurikaupunki Peräkylä, joka tunnettiin tuttavallisesti PK:na, ei vain rakennuttanut megatemppeliä, vaan myös järjesti komean paraatin kannibaalipakolaisille. Siitä tulisi oikein vuosittainen perinne. Uusia juhlapäiviä lisättiin kalenteriin uusien kannibaaliystävien ja heidän VMP-kulttuurinsa kunniaksi, sekä kiitokseksi heidän huomattavasta panoksestaan kansakuntiemme hyväksi. Näytti kuitenkin siltä, että VMP ei vieläkään ollut aivan tyytyväinen PK:n panokseen.

Kaikki yrittivät lepytellä heitä, ja heidän rikasta VMP-kulttuuriaan juhlittiin monissa kaupungeissa ympäri maailman. Taideteoksia luotiin heidän uskonnollisista rituaaleistaan, näytelmiä heidän historiastaan esitettiin teattereissa, tietenkin heidän omasta VMP-näkökulmastaan tarkasteltuina. Jopa uusia etnisiä ravintoloita perustettiin joka puolelle.

"Ei minun kaupunkiini!", lausui Ristiinankaupungin pormestari, kun kannibaalipakolaiset alkoivat asettua hänenkin kaupunkiinsa ja lähestyivät kaupungin hallintoa saadakseen rakentaa sinne uuden temppelin. "Viemme asian vaikka Korkeaan Oikeuteen, jos on tarvis!", julisti pormestari.

Ja sinne se myös vietiin. Korkea Oikeus päätti asian kannibaalien eduksi, sillä jokaisella on oikeus harjoittaa vapaasti uskontoaan ja temppelin epääminen heiltä olisi rasismia. Sitä paitsi, kukapa ei haluaisi tukea VMP-kulttuuria?

Temppelit olivat vain yksi niistä taisteluista, jotka kannibaalit voittivat. Huolimatta rasististen alkuperäisasukkaitten mielipiteistä, kannibaalitkin ovat ihmisiä ja ihmisoikeudet kuuluvat myös heille. Näihin oikeuksiin kuuluvat myös uskonnolliset ruokailusäännökset.

Kannibaalien tiukat ruokasäännökset olivat aiheuttaneet hämminkiä koululaitoksessa, kun kannibaalien vanhemmat olivat valittaneet siitä, etteivät heidän lapsensa saaneet syödä ihmisen lihaa. Järjestettiin suuria mielenosoituksia, jotka eskaloituivat tuota pikaa väkivaltaisiksi mellakoiksi. Kannibaalit toistivat vaatimuksensa oikeuksistaan ja tappelivat alkuperäisasukkaiden vastamielenosoittajia vastaan heitellen molotovin koktaileja ja kiviä, ja monesti poliisi nopeasti ajoi vastamielenosoittajat pois, ja jopa pidätti heitä rauhanomaisen mielenosoituksen häiritsemisestä. Kannibaaleilla oli kuitenkin oikeus "protestoida".

Rasismi äityi niin pahaksi, että muutama kannibaali jopa löysi parsakaalia teipattuna heidän temppelinsä oveen, mikä oli äärimmäisen loukkaavaa, sillä heidän uskontonsa kieltää parsakaalin, ja he ovat sitä paitsi vainottuja pakolaisia, joilla pitää olla samat ihmisoikeudet kuin muillakin.

Kaiken kalabaliikin jälkeen kouluissa alettiin tarjota kannibaaleille sopivaa ruokaa, mutta osoittautui liian hankalaksi saada kaikille oppilaille oikeanlaista ruokaa. Niinpä kannibaaleille sopivaa ruokaa alettiin tarjoilla kaikille oppilaille, jotta pakolaisten, joista monet olivat jo saaneet uuden kotimaansa kansalaisuuden, tunteita ei loukattaisi. Käytäntö levisi laajalle ja pian ihmisen lihaa myytiin useimmissa marketeissa, sillä olisihan varsin rasistista, ellei sitä olisi tarjolla. Eikä kukaan halua leimautua rasistiksi.

Mutta mistä tämä liha oli peräisin? Joitakin outoja katoamisia oli tapahtunut niiden joukosta, jotka olivat osoittaneet mieltään VMP-kulttuuria ja kannibaalipakolaisia vastaan. Kukaan ei tiedä miten, mutta kouluissa ja supermarketeissa ei ollut ollut koskaan pulaa kannibaalisertifioidusta ruuasta. Valitettavasti jotkut kannibaalit hylkäsivät uskontonsa, vaikka saivat sen vuoksi tappouhkauksia. Eräs nainen kirjoitti kirjan elämästään kannibaalina, missä hän teki shokkipaljastuksen, että "heidän pyhä kirjansa on keittokirja!"

Nainen osallistui haastatteluun kansallisella TV-kanavalla, mutta hänet huudettiin hiljaiseksi eri näkemystä edustavien muiden haastateltavien, joista kaksi oli kannibaaleja ja kaksi alkuperäisasukkaita, kaikki VMP-kulttuurin ja kannibaalien apologisteja, toimesta. Vähän sen jälkeen ex-kannibaalia esiteltiin kannibaalien nettisivustolla, joka käsittelee hulluja anti-kannibaaleja ja heidän anti-kannibaalipropagandaansa ja vihapuhettaan.

Kun toimittaja kysyi yhdeltä haastateltavalta näistä anti-kannibaali-syytteistä, tämä sanoi naisen olevan vain pelkkä rasisti.

"Rasisti?", kysyi toimittaja. "Mutta hänhän tulee itsekin VMP-kulttuurista!"

"Rasismi ei tunne rajoja", vastasi haastateltava.

"Entä nämä syytteet siitä, että teidän pyhä kirjanne on keittokirja? Olemme antaneet kääntää sen, ja siinä todella vaikuttaisi olevan vain reseptejä ihmislihan syöntiin."

"Ei, ei", apologisti vastasi ja selitti, että "Meidän kieltämme ei voi kääntää. Länsimaalaisten liberaalien on aivan mahdotonta ymmärtää pyhää kirjaamme. Käännöksenne ei voi mitenkään olla oikea. Ja sitä paitsi: te irrotatte tekstin kontekstistaan."

"Mutta tehän syötte ihmisen lihaa?", toimittaja kysyi.

Apologisti naurahti ja sanoi toimittajalle: "Se mitä me syömme on ihmisen lihan kaltaista ainesta, jonka kannibaalipappi on pyhittänyt toimituksessa, jota kukaan länsimaalainen ei pysty toistamaan eikä sitä voi kuvaille teidän kielellänne. Sitä paitsi, meillä on oikeus uskonnollisiin rituaaleihimme, sillä elämme demokratiassa, missä uskonnonvapaus on aivan kaikkien oikeus. Jos olet tästä asiasta eri mieltä, olet selvästi rasisti."

"Teidän pyhän kirjanne nimi on Palttua ja makkaraa ihmisen verestä"

"Länsimaalaisena sinä et mitenkään pysty ymmärtämään sen merkitystä"

"Seurakuntalaisenne menevät temppeliin kirveiden, veisten ja haarukoiden kanssa"

"Nyt olen saanut tarpeekseni tästä haastattelusta ja sinun rasismistasi!"

Sitten kannibaaliapologisti poistui niine hyvineen haastattelusta.

Tämän jälkeen oli vielä monia mellakoita ja monia katoamisia, mutta Länsi oli vakaasti päättänyt ottaa lisää VMP-kulttuurin kannibaaleja pakolaisiksi. Ja se on jatkunut tähän päivään asti. Asia on näin: kannibaaliparat on pelastettava, sillä heidän koko olemassaolonsa on uhattuna. Rasististen länsimaalaisten on ymmärrettevä se tosiasia, että VMP-kulttuurin kannibaalit ovat täällä pysyvästi ja monikulttuurisuus on meidän uusi elämäntapamme.


---


Alkuperäinen kirjoitus: https://solsticewitch13.blogspot.fi/2014/11/cannibal-diet-forced-onto-unsuspecting.html?m=0





29. elokuuta 2017

Opettiko Muhammad rakkautta?

Citizen Warrior vastaa blogissaan kysyjille:

Joku kysyi Facebookissa näin: "Opettiko Muhammad alun perin rakkautta, mutta sitten ihmiset vuosisatojen saatossa irrottivat hänen sanansa kontekstistaan?"

Vastasin näin: Ei, Muhammad ei opettanut rakkautta. Mutta vuosisatojen saatossa monet muslimit - sillä ihmiset ovat tavallisesti myötätuntoisia - jättivät Muhammadin opetukset huomiotta ja kohtelivat toisuskoisia ystävällisesti.

Mutta ajat muuttuvat. Saudi-Arabia on käyttänyt valtavaa öljyvarallisuuttaan levittääkseen fundamentalismia maailman joka kolkkaan, ja rahoittanut tuhansia moskeijoita ja madrasseja, joissa kaikissa opetetaan puhdasta väärentämätöntä islamia, jossa Allahin laki (sharia) on ainut laillinen yhteiskuntajärjestys, ja islamin lopullinen tavoite on saattaa kaikki maailman ihmiset sharian alaisuuteen.

Islam opettaa, että tämä tavoite saavutetaan siten, että ensin uskottomia vain kutsutaan islamiin, kuten Osama bin Laden teki ennen syyskuun yhdennentoista iskuja Yhdysvaltoihin. Jos uskottomat eivät ota islamia vastaan, muslimien on Allahin määräyksen mukaisesti julistettava heille sota, jos vain ovat riittävän voimakkaita siihen. Voitettuaan heidän on annettava uskottomille vielä yksi mahdollisuus kääntyä islamiin (kristityillä ja juutalaisilla on myös mahdollisuus hyväksyä dhimmin asema), tai tulla surmatuiksi.

Tämä järjestely on toiminut hyvin. Viittäkymmentäkuutta maata hallitaan islamilaisen lain mukaan. Islamilainen yhteistyöjärjestö (OIC, Organisation of Islamic Cooperation) on maailman laajin organisaatio Yhdistyneiden kansakuntien jälkeen ja se on YK:n suurin äänestysblokki.

Tänä päivänä muslimeja muuttaa kaikkiin toisuskoisiin valtioihin. He tuovat mukanaan ideologiansa.


Joku toinen kommentoi vielä: "En ymmärrä miksi ihmiset seuraavat näitä ohjeita. Miten vaikeaa on vain hyväksyä toiset ihmiset? En ymmärrä. Minusta on mukaa olla ystävällinen. Se on palkitsevaa.

Vastasin hänelle näin: Ystävällisyys on tosiaan mukavaa. Mutta mieti sitä, että muslimi on kasvatettu uskomaan, että Koraani on Kaikkivaltiaan sanaa. Ja Muhammad on Kaikkivaltiaan viimeinen profeetta. Ja Muhammad sanoi, että Allahin laki (sharia) on ainut laillinen yhteiskuntajärjestys. Kaikki muut lakijärjestelmät ovat ihmisen tekemiä ja siksi vääriä ja pahoja.

Ja mieti vielä sitä, että jos uskoisit Allahin antaneen jokaiselle muslimille tehtävän: saattakaa kaikki ihmiset Allahin alamaisiksi. Ja on sitä paitsi täysin luvallista käyttää väkivaltaa, sillä uskottomat eivät ymmärrä omaa parastaan. He joutuvat joka tapauksessa kärsimään hirvittävästä kidutuksesta tuonpuoleisessa, joten voisit yhtä hyvin yrittää tehdä heistä uskovaisia, jopa vastoin heidän tahtoaan.

Näin se menee. Ja se on aiheuttanut ihmiskunnalle ongelmia jo 1400:n vuoden ajan. Ratkaistaanko tämä olemalla ystävällinen niille, jotka uskovat tällaiseen ideologiaan? Mitä me voisimme tehdä? Tätä kysymystä meidän kaikkien tulisi pohtia. Miten voisimme toimia siten, että olisimme myötätuntoisia, muttemme kuitenkaan typeryksiä?



Suomennettu Citizen Warriorin blogista: http://www.citizenwarrior.com

Citizen Warrior Facebookissa: https://www.facebook.com/citizenwarriorcentral/

Citizen Warrior Twitterissä: https://twitter.com/citizen_warrior

Citizen Warrior on myös julkaissut ohjekirjan siitä, miten oikeaa tietoa islamista voidaan levittää ei-muslimeille: Getting Through: How to Talk to Non-Muslims About the Disturbing Nature of Islam




---


Ayaan Hirsi Ali keskustelee islamista Dave Rubinin haastattelussa.







23. elokuuta 2017

Ka'b ibn al-Ashraf

Ka'b ibn al-Ashraf (k. 624) oli islamilaisten tekstien mukaan juutalaisten päällikkö ja runoilija Medinassa.[1] Hänet surmattiin islamin profeetan Muhammadin käskystä Badrin taistelun jälkeen [2]. Ka'bin isä oli Tayyn arabiheimosta ja äiti juutalaisesta Banu Nadir -heimosta; hänen katsottiin kuuluvan äitinsä heimoon ja hän oli yksi sen johtohenkilöistä. [3]

Ibn Ishakin mukaan Muhammad määräsi seuraajansa tappamaan Ka'bin, koska tämä "oli Badrin jälkeen matkustanut Mekkaan ja yllyttänyt quraisheja Muhammadia vastaan. Hän myös sepitti runoja, joissa hän suri Badrissa surmansa saaneita. Hän palasi pian sen jälkeen Medinaan ja sepitti amatöörimäisiä runoja, joissa loukattiin musliminaisia."[2] Toiset historialähteet kertovat Ka'bin salamurhan syyksi sen, että hän oli suunnitellut joidenkin juutalaisten kanssa Muhammadin surmaamista. Myöhempien kommentaattoreiden, kuten al-Zamakhsharin, al-Tabarin, al-Razin ja al-Baydawin mukaan toinen syy Ka'bin surmaamiseen oli enkeli Gabrielin ilmoitus Muhammadille siitä, että hän ja Abu Sufyan olivat tehneet Muhammadia vastustavan liiton quraishien ja neljänkymmenen juutalaisten kanssa Ka'bin Mekan vierailun aikana (professori Uri Rubinin  mukaan muslimien vastaisesta liitosta quraishien ja Ibn al-Ashrafin välillä voidaan löytää viitteitä varhaisista lähteistä). [2]

1300-luvun hadith-oppinut Ibn Hajar al-Asqalani sanoo, että salamurhan syynä oli muslimien kanssa tehdyn liittosopimuksen rikkominen, matkustaminen quraishien luo Mekkaan ja sopimus quraishien kanssa voimien yhdistämisestä muslimeja vastaan. [4]

Käsky surmata Ka'b löytyy monista haditheista. Muslimien voitettua quraishit Badrin taistelussa maaliskuussa 624 Ka'b oli raivoissaan monien Badrissa vangittujen mekkalaisten ylimysten teloittamisesta taistelun jälkeen. [5] Ibn Hishamin Muhammadin elämäkerta kertoo Ka'bin sanoneen:"Kautta Jumalan, jos Muhammad tosiaan on surmannut nämä miehet, on parempi uinua maan povessa kuin kulkea sen päällä!" [12]

Ka'b matkusti Mekkaan, missä hän sepitti quraisheja ylistäviä runoja ja yritti yllyttää heitä tarttumaan aseisiin Muhammadia vastaan. [3] Joidenkin lähteiden mukaan Ka'b teki sopimuksen Abu Sufyanin kanssa sopien yhteistyöstä quraishien ja juutalaisten kanssa Muhammadia vastaan.[7]

Palattuaan Medinaan Ka'b alkoi sepittää eroottisia runoja, joissa halvennettiin musliminaisia. [6]

Muhammad teki selväksi seuraajilleen, että halusi nähdä Ka'bin kuolleena sanoen: "Kuka hoitaa puolestani Ibn al-Ashrafin?" [12] Muhammad bin Maslama ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja useat muut auttoivat häntä, mukaan lukien Abu Na'ila (Silkan bin Salam, Ka'bin kasvattiveli). Ibn Maslama tunsi tunnontuskia siitä, että hän joutuisi valehtelemaan Ka'bille salamurhan vuoksi, mutta Muhammad antoi hänelle luvan valehteluun. [6]

He menivät myöhään illalla Ka'bin kanssa kävelylle ja surmasivat hänet. [5]

Kun juutalaiset saivat tietää Ka'bin kuolemasta "jokainen juutalainen kaupungissa pelkäsi henkensä edestä." [12] Aiemmin Huyayy bin Akhtab Banu Nadir -heimosta oli kieltäytynyt maksamasta verirahaa kahden muslimin taposta ja Abdullah bin Ubayy oli suunnitellu hyökkäävänsä paimentolaisheimojen avulla Muhammadia vastaan. [9] Muhammad piiritti Banu Nadirin ja määräsi heimon poistumaan Medinasta kymmenen päivän kuluessa. Heimo myöntyi ensin, mutta jotkut medinalaiset, jotka eivät olleet uskovaisia, tarjoutuivat tulemaan Banu Nadirin avuksi taistelussa muslimeja vastaan. [10] Huyayy ibn Akhtab päätti heimonsa vastustuksesta huolimatta taistella, mutta he joutuivat lopulta antautumaan. Heidän sallittiin lähteä ja ottaa mukaansa kaiken, mitä saivat kuljetettua kameleillaan, paitsi aseita, jotka he joutuivat jättämään jälkeensä.[11]


1. Ibn Sallâm al-Jumahî mainitsee hänen nimensä kahdeksan arabijuutalaisen runoilijan luettelossa teoksessaan Tabaqat ashooara ("arabirunoilijoiden luettelo").

2. Uri Rubin, The Assassination of Kaʿb b. al-Ashraf, Oriens, Vol. 32. (1990), pp. 65-71.

3. Montgomery Watt, W (1956). Muhammad at Medina. pp. 18–19.

4. Ibn Hajar al-Asqalani, Fath al-Bari, Kitab al-Maghazi, p. 96, vol. 9. Dar Taybah, 2005.

5. Montgomery Watt, W. "Ka'b ibn al-Ashraf". Encyclopaedia of Islam (Online ed.). Brill Academic Publishers. ISSN 1573-3912.

6. Stillman, Norman (1979). The Jews of Arab Lands: A History and Source Book. Jewish Publication Society (Translation of Ibn Hisham's al-Sira al-Nabawiyya (The Life of The Prophet)). pp. 124–127. ISBN 0-8276-0116-6.

7. Rubin, Uri (1990). The Assassination of Kaʿb b. al-Ashraf. Oriens. 32. p. 66.

8. Sahih al-Bukhari, 4:52:270

9. Montgomery Watt, W. (1956). Muhammad at Medina. pp. 211–2.

10. The earliest biography of Muhammad, by Ibn Ishaq

11. Montgomery Watt, W. "Nadir, Banu 'l". Encyclopaedia of Islam (Online ed.). Brill Academic Publishers. ISSN 1573-3912.

12. Ibn Hisham, Profeetta Muhammadin elämäkerta, Basam Books, ISBN 978-952-260-330-2


Suomennettu Wikipedian artikkelista: Ka'b ibn al-Ashraf 

---

Videolla sheikki Yasir Qadhi kertoo Ka'b ibn al-Ashrafin salamurhasta (alkaen kohdasta 18:20)





21. elokuuta 2017

Mitä lännen tulee tietää: Johtopäätelmät ja usein esitettyjä kysymyksiä

Keskeinen este islamin paremmalle ymmärtämiselle nykyään – ehkäpä suo­ranaisen pe­lon li­säksi – on huoli­maton kielenkäyttö. Otetaan esimer­kiksi paljon ylistetty ”sota ter­rorismia vastaan”. Tarkemmin analysoituna ilmaus ”sota terrorismia vastaan” on yhtä jär­jellinen kuin sota ”salamaso­taa”, ”luo­teja” tai ”strategista pommit­tamista” vastaan. ”Sota terrorismia vastaan” antaa ymmärtää, että on täysin hyväksyttävää, että vihollinen pyrkii tuhoamaan meidät – ja vieläpä onnistuu siinä – kunhan vain vi­hollinen ei käytä sen yh­teydessä ”terro­rismia” välineenään.

Pitäisi olla itsestään selvää, että ”terrorismi” on taktiikka tai sotajuoni, jota käytetään päämäärän saavut­tamiseen. Se, mikä meidän tulisi ym­märtää, on islamilaisen terro­rismin päämäärä, ja loo­gisesti se edellyttää islamin ymmär­tämistä.
Kuten olemme nähneet, vastoin laajalle levinnyttä hokemaa, jonka mu­kaan ”todellinen islam on rauhanomainen, vaikka kourallinen sen kan­nattajia on vä­kivaltaisia”, islami­laiset lähteet tekevät selväksi, että väki­vallan harjoittaminen ei-muslimeja vastaan on islamin keskeinen ja vält­tämä­tön periaate. Islam on paljon vähemmän henkilökohtai­nen usko kuin poliittinen ideologia, joka on perustavanlaatuisessa ja pysyvässä sota­ti­lassa ei-islami­laisten sivilisaatioi­den, kulttuurien ja yksilöiden kanssa. Islamilaiset pyhät tekstit määrit­tävät so­siaalisen, hallinnollisen ja talou­dellisen järjestelmän koko ihmiskunnalle. Ne kulttuurit ja yksilöt, jotka eivät alistu islamilaiselle hallin­nolle ovat ipso facto kapinatilassa Allahia vastaan, ja heidät on alistettava väkisin. Virheellinen termi ”islamo­fasisimi” on täysin redundantti, itseään toistava: islam itsessään on eräänlaista fa­sismia, joka saavuttaa täyden ja todellisen muotonsa vasta sitten, kun se on onnistunut anastamaan itselleen valtio­vallan.
Islamilaisen terrorismin näyttävät teot 1900-luvun lopussa ja 2000-lu­vun alussa eivät ole mitään muuta kuin äskettäisiä ilmenemismuotoja siitä glo­baalista valloitussodasta, jota islam on käynyt profeetta Muham­madin päivistä asti, 600-lu­vulta lähtien, ja joka jatkuu vauhdilla tänä päivänä. Tämä on yksin­kertainen kylmä totuus, joka nykymaailman on kohdattava ja joka on jouduttu aiemmin kohtaamaan lukemattomia ker­toja – mutta jonka tänä päivänä vain harvat näköjään ovat halukkaita kohtaamaan.

On tärkeää ymmärtää, että olemme puhuneet islamista; emme islamilai­sesta ”funda­men­talis­mista”, ”ekstremismistä”, ”fanatismista”, ”islamofa­sismista” tai ”islamis­mista”, vaan varsinaisesta islamista sen oikea­oppi­sessa muodossa – sellaisena kuin sen ovat ymmärtä­neet ja sitä ovat harjoittaneet muslimit Mu­hammadin ajoista nyky­päivään asti. Musli­mien terroristi-iskujen li­sääntyminen 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa johtuu pitkälti geo­strategisista muutok­sista, jotka ovat seu­rasta kyl­män sodan päättymisestä, sekä li­säänty­neestä teknologisesta valikoi­masta, joka on tul­lut terroristien saataville.

Neuvostohegemonian romahdettua suuressa osassa islamilaista maailmaa ja is­lamilaisten öljyn­tuottajamaiden vaurauden lisäännyttyä muslimimaa­ilmalla on ollut yhä parem­mat mahdollisuu­det ja menetelmät tukea jiha­dia ympäri maa­palloa. Lyhyesti sanot­tuna syy siihen, miksi musli­mit ovat jälleen kerran käy­mässä sotaa ei-muslimimaail­maa vastaan, on se, että heillä on siihen mah­dollisuus.

On erittäin tärkeää kuitenkin huomata, että vaikka lännen maaperällä ei enää koskaan tapahtuisi suurta terrori-iskua, islam on lännelle silti kuo­lemanvaaral­linen. Terroris­min keskeyttäminen merkitsisi yksinkertai­sesti muutosta is­lamin taktiikassa – osoittaen ken­ties siirtymistä pitkän aikavälin strategiaan, jossa muslimien maa­han­­muutto ja korkeampi syn­tyvyys mahdollistavat isla­min päästä lähemmäs voittoa en­nen seuraavaa väkivallan vai­hetta. Ei voi lii­kaa korostaa, että muslimiterrorismi on is­lamin oire, joka voi lisätä tai vä­hen­tää intensiteettiään, samalla kun var­sinainen is­lam pysyy jatkuvasti viha­mieli­senä.


Kirjassaan ”Future of the Islamic Movement” (1986) Muhammad Taqi Partovi Sam­zevari tiivis­tää islamilaisen maailmankatsomuksen:

Oma profeettamme … oli kenraali, valtiomies, hallintomies, talousmies, lakimies ja en­siluokan johtaja, kaikki yhdessä. … Koraanin historialli­sessa visiossa Alla­hin avun ja ihmisten vallankumouksellisen kamp­pai­lun on tultava yhteen niin, että saatanalliset hallitsijat suistetaan alas ja tapetaan. Kansa, joka ei ole valmis­tautu­nut tappamaan ja kuolemaan luodakseen oikeudenmukaisen yhteiskun­nan, ei voi odot­taa mitään tu­kea Allahilta. Kaikkivaltias on luvannut meille, että saapuu päivä, jolloin koko ihmiskunta elää yhdistyneenä islamin lipun alla; jol­loin kuunsirpin merkki, Muhammadin symboli, on ylimpänä kaikkialla. … Mutta tuota päivää on joudutettava jihadilla, valmiudel­lamme uhrata elä­mämme ja vuo­dattaa niiden epäpuhdasta verta, jotka eivät näe Muhammadin mi’rajissaan {yöllisillä matkoilla Allahin ”hoviin”} taivaasta tuomaa va­loa. … Allah on se, joka antaa aseen käteemme. Mutta emme voi odottaa Hä­nen vetävän myös liipaisinta yksinkertaisesti siksi, että olemme pel­ku­reita.

On korostettava, että tässä esitetty analyysi perustuu kokonaisuudessaan is­lami­n omiin lähtei­siin, eikä se ole kriittisen länsimaisen islamintutki­muksen tuotos. (Itse asiassa suurin osa länti­sestä islamintutkimuksesta tuskin on ”kriittistä” millään mie­lekkäällä tavalla.) Islamin oma tul­kinta itsestään on se, mikä pakottaa väkivaltaan ja saa glorifioimaan sitä – ei mikään ulkopuo­listen islamista tekemä tulkinta.




Usein kysyttyjä kysymyksiä




Joukko kysymyksiä herää säännöllisesti aina, kun huomautetaan, että islam on väki­valtai­nen. Nämä kysymykset ovat suurelta osin harhaanjoh­tavia tai epäolennaisia, ei­vätkä ne osoita vääriksi tosiasiallista todistus­aineistoa ja ar­gumentteja islamin luon­taisesta väkival­taisuudesta. Joka tapa­uksessa ne ovat osoittautuneet retorisesti tehok­kaiksi menetelmiksi, joilla voi kääntää huomion pois vakavasta islamin tutkimuk­sesta, ja niinpä käsittelen tässä yh­teydessä niistä muutamia.



Entä ristiretket?



Ilmiselvä vastaus tähän kysymykseen on: ”Mitä niistä?” Muiden uskon­tojen nimissä har­joitettu väkivalta on loogisesti erillään siitä kysymyk­sestä, onko islam väkivaltai­nen. Mutta mainitessaan ristiretket islamin puolustelijoiden toi­veena on vetää huomio pois isla­milaisesta väkivallasta ja maalata kuva us­konnoista, jotka ovat moraalisesti samanvertaisia.

Sekä lännen akateemisessa maailmassa että mediassa samoin kuin isla­mi­laisessa maail­massa risti­retket nähdään hyökkäyssotina, joita veren­himoiset kristityt kävivät rauhan­omaisia muslimeja vastaan. Vaikka ris­tiretket varmasti olivat verisiä, ne tulisi pikemmin­kin ymmärtää lännen vii­västyneeksi vasta­uk­seksi vuosisatoja kestänee­seen jihadiin kuin pro­vosoimattomaksi yksipuoli­seksi hyökkäykseksi. Muslimihallinto Pyhällä maalla alkoi 600-luvun jälkipuo­lis­kolla jihadin arabialaisaallon aikana, kun toinen ”oikeaanjohdettu” kalifi Umar valloitti Damaskoksen ja Jeru­salemin. Jihadin verisen alkuvaiheen jäl­keen kristittyjen ja juutalaisten elämää siedettiin dhim­man ra­joitteiden puit­teissa, ja arabimus­limit yleensä ottaen sallivat ulkomaisten kristittyjen jat­kaa pyhiinva­ellusmat­kojaan pyhille paikoilleen – käytäntö, joka osoittautui mus­limivaltiolle talou­dellisesti tuottoisaksi. Is­lamilaisen imperiumin sisällissota johti sii­hen, että turkinsukuiset seljukit syrjäyttivät 1000-luvulla suhteellisen myötämie­lisen arabihallinnon Pyhällä maalla. 1000-luvun jäl­kimmäisellä puo­liskolla turkkilai­set kävivät sotaa kristittyä Bysantin valtakuntaa vastaan työn­täen sen takaisin linnoituk­sistaan Antiokiassa ja Anatoli­assa (nykyään Turkki). Vuonna 1071 bysanttilaisjoukot kärsivät murs­kaavan tappion Manzi­kertin taistelussa ny­kyi­sessä Itä-Turkissa. Turk­kilaiset aloittivat uudelleen ji­hadin Pyhällä maalla pa­hoinpi­dellen, ryövä­ten, orjuut­taen ja tappaen kristit­tyjä siellä ja kaik­kialla Vä­hässä-Aasi­assa. He uhkasivat eristää kristi­kunnan sen pyhimmästä paikasta, Jeru­salemin Pyhän haudan kir­kosta, joka oli ra­kennettu uu­delleen bysant­ti­laisten johdolla sen jälkeen, kun kalifi Al-Hakim bi-Amr Allah oli sen tu­honnut v. 1009.

Tämä uudelleen aloitettu jihad Lähi-idässä muodosti sen historiallisen yhtey­den, jossa Rooman paavi Urban II julkaisi v. 1095 läntiselle kris­tikunnalle kutsun tulla auttamaan itäisiä serkkujaan (ja samalla hän näyt­tää hautoneen mielessään toi­vetta saada Jeru­salem paavinvallan alle – idän kristikunnan kanssa ta­pahtuneen suuren väliri­kon jälkeen v. 1054). Tämä ”aseistettu py­hiin­vaellusmatka”, johon osallistui runsaslukuisesti niin sivii­lejä kuin sotilaita­kin tultiin lopulta vuo­sia myöhemmin tun­te­maan ensimmäisenä ristiret­kenä. Risti­retken ajatus sellaisena kuin tuo termi ny­kyään ymmärretään, ts. ”py­hänä so­tana”, kehittyi vuosia myö­hemmin, kun syntyi sel­laisia järjestöjä, ku­ten Temppeliherrain ritari­kunta, joka teki ristiretkeilystä elä­mäntavan. On mai­nitsemisen arvoista, että kaik­kein innokkaimmat ristiretkeilijät, frankit, oli­vat juuri niitä, jotka olivat joutuneet koh­taamaan jihadin ja ryöstöretket vuosi­sa­tojen ajan frankkien-espanja­laisten rajalla ja tunsi­vat monia muita parem­min muslimien kristittyihin kohdistamat kauhut. Vaikka en­simmäi­sen ristiretken aikana Vähän-Aasian, Syyrian ja Palestiinan väes­töt oli­vat mus­limi­vallan alaisia, ne olivat silti valtaosin kristittyjä. Länti­sen kristikun­nan ristiret­ket olivat ai­koinaan sotina oikeutet­tuja siinä mielessä, että ne va­pauttivat idän kristikunnan vuosisa­toja kestäneestä jihadista ja dhim­miydestä, josta sen väestöt, maat ja kulttuurit olivat saa­neet kärsi­ä. Sitä vastoin alueen valloittaminen Ju­malalle jiha­din tyyliin oli vieras ajatus kristi­kun­nalle, eikä pitäisi olla yllättä­vää, että se lo­pulta kuoli pois lännessä eikä kos­kaan saanut valtaa idässä.

Sen jälkeen kun latinalaiset armeijat olivat vallanneet Jerusalemin hyvin veri­sesti v. 1099 ja kun Edessaan, Antiokiaan ja Jerusalemiin oli perus­tettu risti­retkival­tiot, muslimien ja kristittyjen joukot kävivät vaihtele­van sarjan sotia, joissa molem­mat osapuolet syyllistyi­vät tavanomaiseen kirjoon sota-ajan mo­raalittomuuksia. Ajan myötä, vaikka ristiretkiä vah­vistettiin Euroopasta käsin, ristiretkivaltiot, jotka olivat epävarmojen viestintäyhteyk­sien päässä toisistaan, joutuivat vähitellen alistumaan ylivoimaisen muslimivoiman edessä. Vuonna 1271 Antiokia, kristittyjen viimeinen linnoitus, luhistui muslimien käsiin. Koska muslimien ei tar­vinnut enää suunnata voimia kristittyjen pääaseman valtauk­seen itäisen Välimeren alueella, muslimit ryh­mittyivät uudelleen ryhtyäkseen jiha­diin Etelä- ja Itä-Eu­rooppaa vastaan; se tuli kestämään 400 vuotta ja ylsi kah­desti aina Wieniin asti, ennen kuin se saatiin keskeytet­tyä. Geostra­tegi­sin termein il­maistuna ristiretkiä voidaan pitää lännen pyrkimyksenä ennaltaeh­käistä sen oma tuho islamilai­selta jihadilta taistelemalla vihol­lista vastaan. Se toimi aikansa.

Merkittävää on se, että samaan aikaan kun länsi on jo jonkin aikaa pa­hoitellut risti­retkiä vir­heenä, kukaan vakavasti otettava islamilainen auktoriteetti ei ole koskaan ilmaissut pa­hoittelua vuosisatoja jatkuneesta jihadista ja dhimmiy­destä, joihin musli­mit ovat syyllisty­neet toisia kan­sakuntia vastaan. Mutta tämä on tuskin yllättävää: siinä missä uskon­nolli­nen väkivalta on risti­riidassa kristinuskon perusteiden kanssa, us­konnollinen väkivalta on kirjoitettu islamin DNA:han.

Jos islam on väkivaltainen, miksi niin monet musli­mit ovat rau­han­omaisia?



Tätä kysymystä voi verrata kysymykseen ”Jos kristinusko opettaa nöy­ryyttä, suvait­sevai­suutta ja anteeksiantoa, miksi sitten niin monet kristi­tyt ovat yli­mielisiä, suvait­sematto­mia ja kostonhi­moisia?” Vastaus mo­lemmissa tapauk­sissa on ilmeinen: jokai­sessa uskon­nossa tai ideologiassa on monia niitä, jotka tunnustavat sen opinkappaleet mutta eivät harjoita niitä. Aivan samoin kuin kristi­tyn on usein helpompi lyödä takaisin, näy­tellä py­hää tai halveksia muita, muslimin on usein helpompaa pysytellä kotona kuin ryhtyä jiha­diin. Te­kopyhiä on kaikkialla.


Lisäksi on myös ihmisiä, jotka eivät todella ymmärrä omaa uskoaan ja toimi­vat näin ollen sen määräämien rajojen ulkopuolella. Islamissa on todennäköi­sesti paljon mus­limeja, jotka eivät todella ymmärrä uskonto­aan sen johdosta, että siinä pääpaino on Koraa­nin lukemisessa arabiaksi eikä niinkään sen ymmär­tämisessä. Se, mikä vetää puo­leensa Alla­hin armeliaan huomion, ovat ni­menomaan Koraanin sanat ja arabiankieliset äänteet eikä niinkään Koraa­nin ymmärrys. Erityi­sesti lännessä eläviä muslimeja viehättävät todennäköi­sesti länsi­maiset tavat (mikä selittää sen, miksi he ovat täällä), ja he ovat epä­todennä­köisem­piä toimimaan vä­kivaltaisesti sitä yhteiskuntaa vastaan, johon he ovat saatta­neet paeta kotimaidensa islamilaista tyranniaa.


Joka tapauksessa, olipa sosiaalinen konteksti mikä hyvänsä, mitä syvem­mälle ja laajem­malle is­lam juurtuu – lisäämällä seuraajiensa lukumää­rää, rakentamalla moskeijoita ja ”kulttuurikes­kuksia” jne. – sitä toden­näköisem­pää on, että jot­kut sen kannattajat ottavat is­lamin määräykset vakavasti. Tämä on ongelma, joka lännen on tänä päi­vänä kohdattava.





Entä väkivaltaiset kohdat Raamatussa?




Ensinnäkin Raamatun väkivaltaiset kohdat ovat epäolennaisia sen ky­symyk­sen kan­nalta, onko islam väkivaltainen.

Toiseksi Raamatun väkivaltaiset kohdat eivät varmasti ole verrattavissa oh­jeistukseen harjoittaa väkivaltaa muuta maailmaa vastaan. Toisin kuin Ko­raani, Raamattu on valtava kokoelma eri ihmisten eri aikoina ja eri yhteyk­sissä kirjoittamia dokument­teja, jotta salli­vat paljon suurem­man tulkinnanva­pauden. Koraani puolestaan on peräi­sin yksinomaan yhdestä lähteestä: Mu­hammadilta. Koraani tulee ymmärtää nimen­omaan Muhammadin elämän kautta, kuten Ko­raanissa itsessään sanotaan. Hä­nen so­tansa ja tapponsa sekä hei­jastavat Koraanin merki­tystä että anta­vat siitä tietoa. Li­säksi Koraa­nin ankara kirjaimelli­nen tulkinta merkit­see sitä, että tulkin­nalle ei ole varaa, mitä tulee sen väkivaltaisiin mää­räyksiin. Aivan samoin kuin kristityt tulkitse­vat kirjoituksiaan Kristuk­sen, rauhanruhti­naan, esimerkin kautta, muslimit ymmärtä­vät Koraa­nia Muhammadin, sotaherran ja des­pootin, esimerkin kautta.


Voisiko reformaatio rauhoittaa islamin?




Kuten pitäisi olla päivänselvää jokaiselle, joka on tutkinut islamilaisia lähteitä, väki­vallan pois­taminen islamista vaatisi kahden asian hylkää­mistä: Koraanin hylkäämistä Allahin pu­heena ja Muhammadin hylkää­mistä Allahin profeet­tana. Toisin sanoen is­lamin rauhoitta­minen vaatisi sen muuntamista joksikin sellaiseksi, mitä se ei ole. Lännen kristinuskon reformaatio, jota usein käyte­tään esimerkkinä, oli (onnistunut tai epäon­nistunut) yritys elvyttää kristinus­kon ydin, ni­mittäin Kristuksen ja apos­tolien opetusten esimerkki. Mu­hamma­din esimerkkiin palaamisella olisi hyvin erilaiset seu­raukset. Voi jopa sanoa, että nykypäivän islam on käymässä läpi ”refor­maatiotaan” jihadistien toimin­nan lisääntyessä ym­päri maapalloa. Tänä päivänä salafi-koulukun­nan (”var­haisten sukupol­vien”) muslimit toimivat täsmälleen näin keskittyessään Mu­hammadin ja hänen varhaisten seuraajiensa elämään. Näiden reformistien arvostelijat kutsuvat heitä vähät­televästi wahhabiiteiksi. Muhammadista ja Ko­raanista inspiraa­tionsa hakevina wahhabiitit ovat alati taipuvaisia väki­valtaan. Epäon­ninen tosiasia on se, että nykypäivän islam on sellainen, mil­lainen se on ollut 1400 vuotta: väkivaltainen, su­vaitsematon ja laajen­tumishaluinen. On hullua ajatella, että muutamassa vuodessa tai vuosi­kym­menessä pys­tyisimme muuttamaan vie­raan sivi­lisaation perusmaa­ilmankä­sitystä. Is­lamin väkivaltai­nen luonne on hyväksyttävä sellaise­naan; vasta sen jälkeen pys­tymme löy­tämään sopivia vastatoimia, jotka voivat pa­rantaa eloon­jäämi­semme mah­dolli­suuksia.




Entä lännen kolonialismin historia islamilaisessa maailmassa?




Sen jälkeen kun ottomaaniarmeija oli kärsinyt tappion puolalaisjoukoille Wie­nin ul­ko­puolella 11.9.1683, alkoi islamin alueen strategisen heikentymisen vaihe, jonka aikana eurooppalaiset vallat pitivät sitä musertavassa ot­teessaan. Ne ottivat suuren osan dar al-islamia haltuunsa ja vah­vistivat siirtomaakomento­aan käyttäen hyväksi ylivoimaista tek­nologiaansa ja musli­mimaailman sisäisiä vihollisuuksia.

Vaikka monet imperialististen länsivaltioiden hallinnolliset käytännöt siirto­maissa olivat selvästi kohtuuttomia, on täysin tarpeetonta pitää län­tistä impe­rialismia – toi­sin kuten usein tehdään – eräänlaisena edel­leen jatkuvana rikollishank­keena, joka toimii oikeu­tettuna perustana ny­kyiselle kaunalle länttä kohtaan. Yksinomaan länsimaiden mää­rätie­toi­sen toiminnan ansiosta sellaiset moder­nit kansallisvaltiot, kuten Intia, Pakis­tan, Israel, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe, ovat ylipäätään saaneet al­kunsa. Ilman länsi­maista organisaa­tiota nämä alu­eet olivat todennäköi­sesti jääneet kaoottisiksi heimo­alueiksi, millai­sia ne olivat olleet vuosisa­tojen ajan.

Kun katsotaan jälkikolonialistista maailmaa, on ilmeistä, että kaikkein me­nestyksek­käimmillä jälkikolonialistisilla mailla on yksi yhteinen ni­mittäjä: ne eivät ole musli­mival­tioita. Yhdysvallat, Australia, Hongkong, Israel, Intia ja Etelä-Amerikan kansa­kunnat jättävät selvästi jälkeensä muslimienemmistöi­set jälkikolonialistiset vasti­neensa – Irakin, Alge­rian, Pakistanin, Bangla­deshin, Indonesian jne. – melkeinpä minkä ta­hansa mitta­puun mukaan.



Kuinka väkivaltainen poliittinen ideologia voi olla toiseksi suu­rin ja nopeim­min kasvava uskonto maail­massa?





Ei pitäisi olla yllättävä, että väkivaltainen poliittinen ideologia osoittau­tuu niin puo­leen­savetä­väksi suurelle osalle maailmaa. Fasististen ajatus­ten veto­voima on osoi­tettu läpi historian. Isla­missa yhdistyvät uskon tarjoama sisäi­nen lohtu ja maailmaa muuttavan po­liittisen ideologian ul­koinen voima. Kuten kommunismin vallankumouksellinen väki­valta, ji­had tarjoaa alt­ruistisen oi­keutuksen sodankäynnille ja tuholle. Tällainen ideologia vetää luonnollisesti puoleensa väki­valtaisesti suuntau­tuneita ihmisiä samalla kun se roh­kaisee epäväkivaltaisia tarttumaan aseisiin tai tu­kemaan väkivaltaa epäsuorasti. Pel­kästään se, että jokin asia on suo­sittu, tuskin tekee siitä hy­vänlaatuista.

Lisäksi ne alueet, joilla islam kasvaa nopeimmin, kuten Länsi-Eurooppa, ovat hyvin pit­kälti irtaantuneet uskonnollisesta ja kulttuurisesta perin­nöstään, minkä johdosta islam on jäänyt aino­aksi tarjolla olevaksi energi­seksi ideologi­aksi niille, jotka etsivät merkitystä.





Onko oikeudenmukaista kuvata kaikkia islamilaisia koulukun­tia vä­kivaltai­siksi?




Islamin puolustelijat painottavat usein, että islam ei ole monoliittinen ja että eri isla­milaisten koulukuntien välillä on mielipide-eroja. Tämä on totta, mutta samalla kun on eroja, on myös yhteisiä elementtejä. Kuten tunnettua, ortodok­sisuus, roomalaiskatolilai­suus ja protestanttisuus poikkeavat toisistaan monissa kris­tinuskon kohdissa, mutta siitä huo­limatta ne hyväksyvät tär­keät yhteiset ele­mentit. Samoin on islamissa. Yksi kaikille islamilai­sille koulukunnille yhteisistä elementeistä on jihad, joka ymmärretään um­man velvollisuudeksi valloittaa ja alistaa maailma Allahin nimessä ja hallita sitä shari’a-lailla. Sunnalaisuuden neljä madhhabbia eli islamilai­sen lainopin (fiqh) pää­koulukuntaa – hana­fiitti­nen, malikiittinen, sha­fi’iittinen, hanbaliittinen – ovat kaikki yhtä mieltä mus­limien kollek­tiivisesta velvollisuudesta käydä sotaa muuta maailmaa vastaan. Lisäksi jopa sunna­laisen puhdasoppisuuden ulkopuolella olevat koulukunnat, ku­ten suufilainen ja ja’fariittinen (shiialainen) koulukunta, yhtyvät nä­ke­myk­seen jihadin välttämättö­myy­destä. Mitä tulee jihadia koskeviin asi­oihin, eri koulukunnat ovat eri mieltä sellaisista ky­symyksistä kuten pi­tääkö vääräus­koisia en­sin pyytää kääntymään islamiin ennen viholli­suuksien aloittamista (Osama bin Laden pyysi Amerikkaa kääntymään islamiin ennen Al-Qaidan hyökkä­yksiä); kuinka so­tasaalis tulisi jakaa eri jihadistien kesken; onko dar al-har­bia vastaan parempi käyttää pitkän aikavälin varovaista strategiaa vai to­taalista rintama­hyökkäystä; jne.


Entä islamilaisen sivilisaation suuret saavutukset kautta histo­rian?




Islamilaiset saavutukset taiteiden, kirjallisuuden, luonnontieteen, lääke­tieteen ja muilla vastaa­villa alueilla eivät millään tavoin kumoa sitä tosi­asiaa, että is­lam on luonnostaan väkivaltainen. Myös roomalainen ja kreikkalainen sivili­saatio tuottivat monia suuria saa­vutuksia näillä alu­eilla, mutta vaalivat sa­malla myös väkivallan voi­makkaita perinteitä. Samaan aikaan kun Rooma antoi maailmalle Vergiliuksen ja Ho­ratiuksen nerokkuuden, se oli myös gladi­aattoritaisteluiden, kristittyjen teurastuk­sen ja – aikoinaan – hillittö­män mili­tarismin koti.

Lisäksi, kun otetaan huomioon islamin 1300-vuotinen historia, niin isla­milai­sen sivi­lisaa­tion saavutukset ovat melko vaatimattomia verrattuina länsimai­seen, hindulai­seen tai konfutselai­seen sivilisaatioon. Monista is­lamilaisista saavutuksista kiitos kuuluu itse asiassa islamilaisessa impe­riumissa eläneille ei-muslimeille tai vastikään islamiin kääntyneille. Eräs suurimmista isla­milai­sista ajattelijoista Averroes joutui vaikeuksiin oi­keaoppisen is­laminopin kanssa tut­kittuaan ei-islamilaista (kreikkalaista) filo­sofiaa ja suosittuaan län­tistä ajatte­lutapaa. Kun islamin impe­riumin dhimmi-väestöt hupenivat lähes­tyttäessä toi­sen vuosituhannen puolta väliä, alkoi islamin sosiaalinen ja kult­tuurinen rap­peutuminen.



Sanasto


  • Alláh: ”Jumala”; Myös kristityt arabit palvovat ”Allahia” mutta hyvin erilaista kuin mus­limit.
  • Alláhu akbar: ”Jumala on suurin”; Alláhin suuruuden ylistys; muslimien sotahuuto
  • ansarit: ”auttajat”; arabialaiset heimot, jotka olivat Muhammadin liitto­laisia, sekä var­haiset muslimit
  • Badr: Muhammadin ja muslimien ensimmäinen merkittävä taistelu Me­kan Qu­raish-hei­moa vastaan
  • dár al-harb: sodan alue: vääräuskoisten hallitsema alue
  • dár al-islám: islamin alue: shari’a-lailla hallittu islamilainen alue
  • dár as-sulh: sopimuksen alue: muslimien kanssa liittoutuneiden vääräus­kois­ten hallit­sema alue; muslimien hallitsema alue mutta vailla shari’a-lakia
  • dhimmí: dhimman eli suojelusopimuksen suojelema ei-muslimi
  • dhimmiys: sana (engl. dhimmitude), jonka on muodostanut historioitsija Bat Ye’or ku­vaamaan dhimmí-ihmisten asemaa
  • hadíth: ”kertomus”; jokin tuhansista Muhammadin elämän episodeista, jotka väli­tettiin suulli­sena perimätietona, kunnes ne kirjoitettiin ylös 700–800-lu­vuilla; sahíh eli luotetta­vat hadíthit ovat Koraanin jälkeen heti seuraavaa auktori­teetti shari’assa, islamin laissa
  • hijra: ”siirtyminen”, ”poislähteminen”; Muhammadin pako Mekasta Medi­naan (Yathri­biin) v. 622
  • islám: ”alistuminen”
  • jizya: vero, jonka Koraanin suura 9:28 määrää juutalaisten ja kristittyjen mak­setta­vaksi musli­mien hallitsemalla alueella
  • Kaaba: ”kuutio”; Mekassa oleva temppeli, jossa lukuisat pakanaepäju­malat pitivät ma­jaansa en­nen islamia; Kaaban kulmakivi, jonka usko­taan pudon­neen taivaasta, on kivi, jossa Aabraham oli uhraava poikansa Ishmaelin (ei tarkoita Iisakkia).
  • kalifi: umman (maailmanlaajuisen muslimiyhteisön) maallisen johtajan titteli; aiem­man isla­milaisen imperiumin johtaja; tittelin kielsi Kemal At­tatürk v. 1924 ot­tomaani-impe­riumin ha­joamisen ja modernin Turkin pe­rustamisen jäl­keen
  • Koraani (al Qur’an): ”resitaatio”; islamin pyhä kirja, joka koostuu Mu­hamma­din Alláhilta saa­mista ilmestyksistä, jotka hänelle välitti ark­kienkeli Gabriel; Koraani on isla­milaisen käsityk­sen mukaan Allahin omaa puhetta ja on ollut aina olemassa, eikä sitä ole koskaan luotu.
  • Medina: ”kaupunki”, lyhennys ”profeetan kaupungista”; islamin toiseksi pyhin paikka; Mu­hammadin hijran määränpää v. 622; Muhammadin elämän myö­hempi vaihe, jolloin Koraanin väkivaltaisemmat kohdat il­mestyivät; Mu­ham­madin kolmannen keskeisen tais­telun paikka Me­kan quraishilaisia vas­taan; aiemmin tunnet­tiin nimellä Yathrib
  • Mekka: islamin pyhin paikka; paikka, jossa Muhammad syntyi v. 570; sen Suuri mos­keija si­sältää Kaaban kiven; Muhammadin elämän varhais­vaihe, jonka aikana Koraanin rauhanomai­semmat säkeet ilmestyivät; paikka, jossa Muhammad voitti qu­raishilaiset v. 630
  • Muhammad: ”ylistetty”
  • muslimi: ”alistuva”
  • Sira: ”elämä(kerta)”; lyhennetty muodosta Sírat Rasúl Alláh eli ”Alla­hin pro­feetan elämä”; pro­feetta Muhammadin kanoninen elämäkerta, jonka kirjoitti 700-luvulla Ibn Ishaq ja toimitti myöhemmin Ibn Hisham; tässä käännöksessä on käytetty Jaakko Hä­meen-Anttilan suomennosta ”Profeetta Muhammadin elä­mäkerta” (Basam Books, 1999)
  • sunna: profeetta Muhammadin ”elämäntapa”; pitää sisällään hänen ope­tuk­sensa, pe­rin­teensä, ja esimerkkinsä
  • suura: Koraanin luku; Koraanin säkeet jakautuvat suuriin ja jakei­siin, esim. 9:5
  • Uhud: toinen suuri taistelu, jonka Muhammad kävi Mekan Quraish-hei­moa vastaan
  • Umar: toinen ”oikeaanjohdettu” kalifi; hallitsi v. 634–644; seurasi Abú Bakria; val­loitti Pyhän maan
  • Uthmán: kolmas ”oikeaanjohdettu” kalifi; seurasi Umaria; koosti Koraa­nin kir­jan muo­toon
  • Yathrib: kaupunki, johon Muhammad teki hijran v. 622/AH 1; nimettiin myö­hemmin Me­dinaksi


Suomennoksessa käytetyt lähteet

  1. Hisham, Ibn: Profeetta Muhammadin elämäkerta. Suom. ja esipuhe: Jaakko Hä­meen-Ant­tila; alkusanat: Ahmad Kuftaro. Helsinki: Basam Bo­oks, 1999.
  2. Koraani [suom. Jaakko Hämeen-Anttila]. 4. p. Helsinki: Basam Books, 2005.
  3. Hämeen-Anttila, Jaakko, 2001: Islam-taskusanakirja. Helsinki: Basam Books.
  4. Hämeen-Anttila, Jaakko, 2004: Islamin käsikirja. Otava.

---


[1] H-A: taistel­kaa uskotto­mia vastaan

[2] H-A: alistanut koko maan

[3] ”Sunna on sitova esikuva muslimeille, ja jokaisen hurskaan muslimin velvollisuus on noudattaa pro­feetta Mu­hammadin tarjoamaa esikuvaa. Sunnan ja Koraanin keskeinen ero on siinä, että Koraanin teksti on sanasta sanaan Jumalan puhetta, mutta sunna on kertomuksia Muhammadin sanoista ja te­oista, ei jumalallista ilmoitusta. Profeetta Muhammad oli kuitenkin virheiltä suojattu (ma’súm), joten hän ei käy­töksessään tehnyt mitään väärää tai mitään, mikä ei olisi ollut Jumalan tarkoitus.” (Hämeen-Anttila 2001: 28)

[4] ”Profeetta ei eläessään ollut toiminut yksinomaan senhetkisen tilanteen mukaan vaan pitäen samalla silmällä myös tulevaisuutta. Profeetan elämän yksityiskohdat oli tarkoitettu islamin yhteisön ikuisen jäljittelyn koh­teeksi.” (Hämeen-Anttila 2004: 37)

[5] ”Koska shari’an oikeuslähteet ovat historiallisia ja lopullisia (Koraani, hadith ja jo määritelty konsen­sus eivät voi enää muuttua, analogia puolestaan toimii näiden kolmen pohjalta), ei myöskään shari’a voi muuttua, ainakaan teoriassa. Enintään vain tulkinta voi kehittyä, ja tämäkin on vaikeata, koska laki­koulukuntien klassiset esitykset ovat hyvin yksi­tyiskohtaisia eivätkä jätä paljon tilaa uudelle tulkin­nalle.” (Hämeen-Anttila 2001: 26)


---


---

Aiemmat kirjoitukset:

Mitä lännen tulee tietää: Perusteet
Mitä lännen tulee tietää: Badrin, Uhudin ja Medinan taistelut, Mekan valloitus
Mitä lännen tulee tietää: Jihad








20. elokuuta 2017

Mitä lännen tulee tietää: Jihad kautta historian

Tämä on jatkoa kirjoituksille
Mitä lännen tulee tietää: Perusteet
Mitä lännen tulee tietää: Badrin, Uhudin ja Medinan taistelut, Mekan valloitus
Mitä lännen tulee tietää: Jihad




Vuonna 622 (v. 1 islamilaisessa kalenterissa, AH 1) Muhammad lähti Me­kasta Medinaan (Yathribiin), joka sijaitsee noin 300 kilo­metriä poh­joiseen Ara­bian niemi­maalla. Medi­nassa Muhammad perusti puolisotilaallisen järjestön, joka tuli levittämään hänen ja hänen us­kon­tonsa vaikutuspiiriä läpi Arabian. Koska islamissa ei ole koskaan tehty eroa poliittis-sotilaal­lisen ja us­konnollisen välille, tämä kehitys­kulku oli islamilais­ten periaatteiden mu­kaan aivan luonnollinen. Kuolemaansa men­nessä (v. 632) Muham­mad oli laajenta­nut ryöstö- ja taistelu­retkillä kontrolliaan suurimpaan osaan eteläistä Ara­biaa. Näiden aluei­den vallat­tujen kansojen oli joko alistuttava muslimival­taan ja makset­tava suojelu­vero tai käännyttävä islamiin.




Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750



Elämänsä loppuvaiheessa Muhammad lähetti kirjeitä Lähi-idän suurille hallit­sijoille vaa­tien näitä alistumaan määräysvaltaansa. Tämä poistaa sen väärin­käsityksen, että profeetta olisi aikonut pysäyttää islamin laa­jenemisen Arabi­aan. On vain loogista, että yhdellä ja ainoalla totuuden us­konnolla, jonka on paljastanut lopullinen ja voi­mallisin profeetta, tulisi olla maailmanlaajuinen valta. Niinpä kun Muhammad oli taistellut Ara­bian niemi­maan kansoja vas­taan ja alistanut nämä, hänen seuraajansa Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali (jotka tunnetaan neljänä ”oikeaanjoh­det­tuna” kalifi­nia) ja muut kalifit taistelivat Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Euroopan kansoja vas­taan ja alistivat nämä Al­lahin nimessä.

Sahih al-Bukhari 4:53:386; Jubair bin Haiya on kertonut: Umar {toinen ka­lifi} lä­hetti muslimit suurin maihin taistelemaan pakanoita vastaan. Kun saavuimme vihollismaa­han, Khosraun {Persian} edustaja tuli 40 000 taistelijan kanssa ja tulkki nousi ylös sa­noen: ”Puhukoon yksi teistä kanssani!” Al-Mughira vastasi: ”Profeettamme, Herramme lähet­tiläs, on määrännyt meidät taistelemaan teitä vastaan, kunnes palvotte yksin Al­lahia ja maksatte jizyaa (ts. veroa); ja profeet­tamme on ilmoitta­nut meille, että Her­ramme sanoo: ”Jokainen, joka joukos­tamme tulee tape­tuksi (ts. marttyyriksi), pääsee paratiisiin elämään sellaista ylel­listä elä­mää, jollaista ei ole koskaan nähty, ja jokaisesta, joka meistä jää hen­kiin, tulee herrasi.”

Harjoittaen oman aikakautensa salamasotaa islam levittäytyi Muham­madin kuolemaa seu­rannei­den vuosikym­menten aikana nopeasti Bysan­tin, Per­sian ja Länsi-Euroopan alueille. Natisevista Bysantin ja Persian valtakunnista, jotka oli­vat heikentyneet keskinäi­sissä tais­teluissa, ei ol­lut paljon vastusta tälle odot­tamattomalle hyökkäyk­selle. Ara­bimusli­miar­meijat hyökkäsivät Py­hään maa­han, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, pyyhkäi­sivät sitten yli Pohjois-Afrikan Es­panjaan ja lo­pulta Rans­kaan. Mus­limien hyökkäys saa­tiin lopulta pysäytettyä Poitier­sin/Toursin taistelussa lähellä Pa­riisia v. 732. Idässä jihad tun­keutui sy­välle Keski-Aasiaan.






Samoin kuin Muhammad oli ryövännyt vihollisensa, hänen seuraajansa ryös­tivät valloi­tetut alu­eet puhtaiksi vauraudesta ja työvoimasta; nämä alueet oli­vat Arabian ankeita hiekkoja verratto­masti rik­kaampia niin ma­teriaalisesti kuin kulttuurillisestikin. Lä­hes yh­dessä yössä Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Per­sian ja Iberian edis­tyneemmät sivi­lisaatiot nä­kivät maanviljelyksensä, kan­sal­listen uskontojensa ja vä­estöjensä tuhoutu­van ja tulevan rosvotuiksi.

Lukuun ottamatta kourallista muurien suojaamia kaupunkeja, jotka on­nistuivat neu­vot­telemaan ehdollisesta antautumisesta, nuo maat kärsivät lähes täydel­lisen katastro­fin.

Bat Ye’or, johtava tutkija islamin ekspansion ja ei-muslimien kohtelemi­sen osalta on teh­nyt mittaamattoman arvokkaan palveluksen kokoamalla ja kääntämällä lukuisia primääri­lähdedo­kumentteja, joissa kuvataan is­lamilaisen valloituksen vuosisatoja. Hän on sisäl­lyttänyt nämä do­kumen­tit töihinsä, jotka käsittelevät islamin historiaa ja ei-muslimien ahdinkoa islamilaisen val­lan alla. Jihadin historiassa siviilien teuras­tus, kirkko­jen tur­me­leminen ja maaseu­dun ryövää­minen ovat olleet arkipäivää. Tässä on Mikael Syyrialai­sen kuvaus mus­limien invaasiosta Kappa­doki­aan (Turkin etelä­osassa) v. 650 kalifi Uma­rin hallitessa:

… kun Muawiya {muslimikomentaja} saapui {Eukaitaan Armeniassa} hän mää­räsi kaikki asukkaat surmattaviksi; hän asetti vartijat siten, että kukaan ei päässyt pakene­maan. Kerättyään kaupungin kai­ken omaisuu­den he alkoivat kiduttaa johtajia, jotta nämä näyttäisivät, minne tavarat {aarteet} oli kätketty. Taiyayet {muslimiarabit} ottivat kaikki orjiksi – miehet, naiset, pojat ja tytöt – ja he irstailivat paljon onnettomassa kau­pungissa: he tekivät törkeitä siveet­tömyyksiä kirkkojen sisällä. He pala­sivat maa­hansa iloiten. (Mikael Syyrialai­nen, siteerattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of Eastern Christianity under Islam”, 276–7.)

Seuraava muslimihistorioitsijalta Ibn al-Athirilta (1160–1233) peräisin oleva kuvaus ryöstöret­kistä Pohjois-Espanjaan ja Ranskaan 700–800-lu­vuilla huo­kuu pelkästään tyyty­väisyyttä siitä tuhoamisen laajuudesta, joka kohdistettiin vääräuskoisiin, mukaan luettuna taisteluihin osallistu­mattomiin siviileihin.

Vuonna 177 <17. huhtikuuta 793> Espanjan ruhtinas Hisham lähetti vi­hollisalu­eelle Abd al-Malik b. Abd al-Wahid b. Mugithin komentaman suuren armeijan, joka teki yllätyshyökkäyksiä niinkin kauas kuin Nar­bonneen ja Jarandaan. Tämä kenraali hyök­käsi ensin Jarandaan, jossa oli frankkien eliittivaruskunta; hän tappoi urheimmat, tu­hosi kaupungin muurit ja tornit ja melkein onnistui val­taamaan kaupungin. Sen jäl­keen hän marssi Narbonneen, jossa hän toisti samat toimet. Tunkeu­tuen sitten eteen­päin hän polki jalkojensa alle Cerdagnen maan {lähellä An­dorraa Pyreneillä}. Useiden kuukausien ajan hän kulki tämän maan halki joka suuntaan raiskaten naisia, tappaen sotureita, tuhoten linnoi­tuksia, polt­taen ja ryöstäen kaiken ja pakottaen vihollisen pa­kenemaan kaaok­sessa. Hän palasi vahingoittumattomana raahaten mukanaan, Allah yk­sin tie­tää, kuinka paljon sotasaalista. Tämä on yksi muslimien kuului­simmista mat­koista Espanjaan. Vuonna 223 <2. joulukuuta 837> Abd ar-Rahman b. al Ha­kam, Es­panjan valtias, lähetti armeijan Alavaa vastaan; se leiriy­tyi lähelle Hisn al-Gharatia, jonka se valloitti; se anasti sieltä löy­tämänsä sotasaaliin, tappoi asukkaat ja vetäytyi vie­den naiset ja lapset vankeina mukanaan. Vuonna 231 <6. syyskuuta 845> musli­miar­meija eteni väärä­uskoisten alueelle Galiciaan, jossa se ryöväsi ja joukkomur­hasi kaikki. Vuonna 246 <27. maaliskuuta 860> Muham­mad b. Abd ar-Rahman eteni monine jouk­koineen ja suurine sotilaskoneistoi­neen kohti Pamplonan alu­etta. Hän alisti valtaansa, raunioitti ja runteli tämän alu­een, jossa hän ryöväsi ja kylvi kuolemaa. (Ibn al-Athir, Annals, siteerattu Bat Ye’orin teoksesta ”The De­cline of Eastern Christianity under Is­lam”, 281–2.)

Jihadin ensimmäinen aalto nielaisi suuren osan Bysantin, Visigoottien, Frank­kien ja Per­sian valtakunnista jättäen vastasyntyneen islamilaisen imperiumin kontrolloimaan aluetta, joka ylsi Etelä-Ranskasta läpi Es­panjan etelään, Pohjois-Afrikan läpi itään Intiaan ja poh­joiseen Venäjälle. Varhain toisen vuo­situhannen alussa idästä tullut mongoli-invaasio hei­kensi suuresti islamilaista imperiumia ja teki lopun arabien yli­vallasta sen sisällä.



Jihadin toinen suuri aalto: turkkilaiset, v. 1071–1683



Noin 25 vuotta ennen kuin ensimmäinen ristiretkiarmeija lähti Keski-Euroo­pasta liik­keelle kohti Pyhää maata, turkkilaisten (ottomaa­nien) armeijat aloitti­vat hyökkäyksen kristittyä By­santin valtakuntaa vastaan, joka oli hallinnut ny­kyisen Turkin aluetta aina siitä asti, kun Rooman impe­riumin pääkaupunki oli siirretty Kons­tan­ti­nopoliin v. 325. Manzi­kertin tais­telussa v. 1071 kristit­tyjen jou­kot kärsivät kohtalokkaan tap­pion, mikä jätti suuren osan Ana­toliaa (Turk­kia) avoi­meksi invaasiolle. Tämän jihadin toi­sen aallon pysäytti väliaikai­sesti latinalaisen ar­meijan hyökkäys ristiretkien aikana (ks. luku 4.1), mutta ennen 1300-luvun al­kua turk­kilaiset uhka­sivat Konstantinopolia ja itse Eurooppaa.

Lännessä roomalaiskatoliset armeijat pakottivat muslimijoukot vähä vä­hältä alaspäin, kunnes v. 1492 nämä karkotettiin lopullisesti Iberian niemi­maalta (recon­quista). Itä-Eu­roopassa islam kuitenkin jatkoi valta-asemassa. Eräs merkittävimmistä taisteluista maahan tunkeutuneiden mus­limien ja alueen kan­taväestön välillä oli Koso­von taistelu v. 1389. Siinä turkkilaiset tuho­sivat Ser­bian kuninkaan Pyhän Lasa­ruksen joh­taman monikansalli­sen ar­meijan, vaikka heidän etene­misensä kohti Eu­rooppaa oli merkittävästi hidas­tunut. Aina 600-luvulta asti jatku­neiden lu­kuisten yri­tysten jälkeen Konstan­tinopoli, itäisen kristi­kunnan jalokivi, luhistui lopulta v. 1453 sulttaani Mahomet II:n ar­meijan edessä. Jottei jihadin ensimmäisen aallon hir­mutekoja luettaisi tekijöi­den ”arabialai­suuden” syyksi, turkkilaiset osoittivat olevansa täy­sin kykeneviä toteut­ta­maan Koraanin ja sunnan peri­aatteita. Kirjassaan ”Jihad” Paul Fregosi kuvaa näkymää, joka seu­rasi lopullista hyök­käystä Kons­tan­tinopoliin:

Useat tuhannet henkiin jääneet olivat etsineet turvaa katedraaleista: aa­teliset, palveli­jat, tavalliset kansa­laiset, heidän vaimonsa ja lapsensa, papit ja nunnat. He lukitsivat niiden valtavat ovet, rukoilivat ja odottivat. {Kalifi} Mahomet {II} oli antanut joukoille vapaat kädet. He rais­kasivat, nunnien ollessa tie­tenkin ensim­mäisiä uhreja, ja teurasti­vat. Ai­nakin 4 000 tapettiin ennen kuin Mahomet lopetti joukkomurhan puolilta päi­vin. Hän määräsi muezzinin {rukouskutsun huuta­jan} kiipeämään Hagia Sofian kirkon saarnastuoliin ja omista­maan rakennuksen Alla­hille. Siitä lähtien se on ollut moskeija. Asukkaista 50 000, yli puolet vä­es­töstä, ke­rättiin yhteen ja otettiin orjiksi. Kuukausia sen jälkeen orjat olivat hal­vinta kauppatavaraa Turkin markkinoilla. Mahomet pyysi, että kuolleen keisarin ruumis tuotaisiin hänen luok­seen. Jotkut turkkilai­set sotilaat löysivät sen ruu­miskasasta ja tunnistivat Konstatinukseksi {XI} saap­paita koristavien kultaisten kotkien perusteella. Sulttaani määräsi hänen päänsä katkaistavaksi ja ase­tetta­vaksi keisari Justinianin prons­sisen ratsastaja­patsaan alle hevosen jalkojen väliin. Myöhemmin pää balsa­moi­tiin ja lähetettiin Ottomaanien valtakunnan suurim­piin kau­pun­keihin kansalaisten huviksi. Seu­raavaksi Mahomet käski tuomaan luok­seen henkiin jääneen suurherttua Nota­rasin ja kysyi häneltä kaikkien tär­keimpien aatelisten, virka­miehien ja kansa­laisten nimiä ja osoitteita, jotka Nota­ras antoikin hänelle. Nämä kaikki pidätet­tiin, ja näiden kaulat katkaistiin. Sadis­tisesti hän osti omistajiltaan {ts. muslimi­komentajilta} korkea-arvoisia vankeja, jotka oli otettu orjiksi, nauttiakseen näi­den mes­taamisesta heidän edessään. (Fregosi: ”Jihad”, 256–7.)





Tämä jihadin toinen, turkkilainen aalto eteni pisimmillään Wienin epä­onnistu­neisiin val­tausyrityksiin vuosina 1529 ja 1683. Jälkimmäisen yh­teydessä Puolan kunin­kaan Juhana III So­bieskin komentamat rooma­laiskatoliset joukot torjuivat Kara Mustafan johtaman muslimiar­meijan. Sitä seuranneina vuosi­kymmeninä ottomaanit ajettiin takaisin alas läpi Balkanin, vaikka heitä ei kos­kaan heitetty täysin ulos Euroo­pan mante­reelta. Silti, vaikka maailmanvaltai­nen ji­had kangerteli, muslimien maitse ja meritse tekemät ryöstöretket kristit­tyjä vastaan jatkuivat, ja kristittyjä siepattiin orjuuteen niinkin kaukaa kuin Ir­lan­nista 1800-lu­vulla.



Dhimmiys



Islamin ei-muslimeihin kohdistama vaino ei ole millään muotoa rajoittu­nut jiha­diin, vaikka se on islamin maailman ja muun maailman välinen perussuhde. Sen jälkeen kun jihad on päättynyt tietyssä paikassa väärä­uskoisen alueen valloittamiseen, nk. dhimma eli suojelu­sopimus voidaan suoda valloitetuille ”Kirjan kansoille”, joilla historiallisesti on tarkoitettu juutalaisia, kristittyjä ja za­rathustralaisia. Dhimma säätää, että väärä­uskoisten elämä ja omaisuus va­pautetaan jihadista siksi aikaa kun mus­limihallitsijat sen sallivat, mikä yleensä on tarkoittanut niin pitkää aikaa kuin ei-muslimialamaiset – dhimmit – ovat osoittau­tuneet taloudelli­sesti hyödyllisiksi is­lamilai­selle valtiolle. Ko­raani (9:29) määrit­telee, että dhimmien on maksettava eri­tyistä jizyaa (ve­roa), joka on räikeä mene­telmä, jolla musli­miherrat käyttä­vät dhim­mejä hyväkseen. Mutta ji­zyan funktio ei ole pelkästään taloudel­linen; sen tar­koitus on myös nöyryyt­tää dhimmejä ja is­kostaa näille islamin ylemmyyttä. Al-Ma­hili, 1400-luvulla elänyt muslimiteologi, selittää:

{Jizyan} maksun päivänä heidät {dhimmit} kootaan julkiselle paikalle, kuten su­qille {kauppapaikalle}. Heidän tulisi seistä siellä odottamassa alhai­simmalla ja saas­taisim­malla paikalla. Lakia edustavat virkailijat tu­lee sijoittaa heidän yläpuo­lelleen, ja heidän tulee omaksua mitä uhkaa­vin asenne niin, että dhimmeistä, sa­moin kuin muista, näyt­tää, että tehtä­vänämme on halventaa heitä riistämällä heiltä heidän omaisuu­tensa. He tulevat oivaltamaan, että oikeastaan teemme heille palveluk­sen hyväk­syessämme heiltä jizyan ja antaessamme heidän mennä va­paasti. (Al-Maghili, siteerattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of East­ern Christi­anity under Islam”, 361).

Islamin laki säätää dhimmeille erilaisia rajoituksia, jotka kaikki ovat pe­räisin Ko­raanista ja sun­nasta. Al-Damanhuri, joka toimi 1600-luvulla johtajana Kai­ron yli­opistossa, musli­mimaailman arvovaltaisimmassa opinahjossa, tiivistää seuraavassa satojen vuosien islami­laisen käsityksen dhimmi-ihmisten oike­asta kohtelusta:

…aivan samoin kuin dhimmeiltä on kielletty kirkkojen rakentaminen, myös muut asiat on heiltä kielletty. He eivät saa antaa apua uskotto­malle muslimia vastaan … pystyttää ristiä islamilaisessa kokoontumis­pai­kassa … nos­taa lippu­jaan salkoon juhlapäivinään; kantaa aseita … tai säilyttää niitä koto­naan. Jos he tekevät jotain tämänkaltaista, heitä on rangais­tava ja aseet on ta­kavarikoitava. … Pro­feetan seuraajat sopi­vat näistä me­nettelyistä osoittaakseen vääräuskoisten hä­peälli­sen alen­nus­tilan ja suojellakseen hei­kosti uskovan uskoa. Sillä jos vähäus­koi­nen näkee heitä nöyryytettävän, hän ei kallistu heidän usko­aan kohtaan, mikä voisi ta­pahtua, jos hän näkisi heidät vallassa, ylpeinä tai ylellisissä tami­neissa. Näh­dessään oman ahdinkonsa ja köyhyytensä tämä kaikki voisi saada hä­net arvos­tamaan heitä ja tuntemaan vetoa heitä kohtaan. Uskot­tomia kohtaan osoitettu arvostus on kuitenkin epäuskoa. (Al-Da­manhuri, sitee­rattu Bat Ye’orin teok­sesta ”The Decline of Eastern Chris­tianity under Islam”, 382).

Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja suu­ressa osassa Eu­rooppaa kärsivät vuosisatojen ajan dhimman sorto­rajoittei­den alla. Näiden dhimmi-ihmisten asema on monin tavoin verrat­tavissa en­tisten orjien asemaan so­danjälkeisessä Amerikan ete­lässä. Koska muslimi­herrat kielsivät dhimmeiltä palvon­nallisten rakennus­ten rakentaminen ja ole­massa olevien korjaamisen, halvaannuttivat heidät taloudellisesti jizyalla, nöy­ryyttivät sosi­aalisesti, harjoittivat laillista dis­kri­minointia sekä pitivät heitä yli­päätään jatkuvassa heikkouden ja haa­voittuvuuden tilassa, ei pitäisi olla yl­lättävää, että dhimmit hupenivat lukumäärältään ja hävisivät monin paikoin kokonaan. Vuosisatoja jat­ku­nut islamilaisen sivilisaation rap­peu­tumi­nen, jonka syy on yleisesti vää­rinymmärretty, on helposti selitettävissä väes­tö­tie­teellisesti dhimmipo­pulaatioiden vähenemisellä. Nämä olivat toimineet tekni­sen ja hal­linnol­lisen taidon tärkeimpinä vetureina.

Jos dhimmi rikkoo dhimman ehtoja – vaikkapa harjoittamalla omaa us­konto­aan liian näkyvästi tai laiminlyömällä asiaankuuluvan kunnioituk­senosoittami­sen muslimille – silloin jihad otetaan takaisin käyt­töön. Eri ai­koina is­lamin historiassa dhimmi-ihmiset nousivat alamaisstatuk­sensa ylä­puolelle, ja tämä toimi usein sopivana syynä muslimivä­estön väki­val­taisille kostotoimille, sillä nämä uskoi­vat dhimmien rikkoneen dhimman ehtoja. Islamia puolustelevat mus­limit viittaavat usein kes­kiaikaiseen Andalusiaan (mau­rilaiseen Es­panjaan) erään­laisena monikulttuurisena ihanne­maana, jossa isla­milainen hallitus salli juu­talaisten ja kristittyjen nousta koulu­tuksen ja valti­on­hallin­non por­taikoissa. Meille ei kuitenkaan kerrota sitä, että seurauk­sena tästä rasitteiden höl­lentä­misestä oli muslimirah­vaan laajalle levinnyt mella­kointi, joka tappoi satoja dhimmejä, pää­osin juu­talaisia. Kiel­täytymällä käänty­mästä islamiin ja hairah­tumalla pois dhimman perinteisistä rajoitteista dhimmit valit­sivat epä­suorasti ainoan Koraanin salliman vaihtoehdon: kuole­man.



Jihad nykyaikana



Wienin porteilla v. 1683 tapahtuneen tappion jälkeen alkoi islamin alueen stra­tegisen heikke­nemisen jakso, jonka aikana nousevat eurooppalaiset siirto­maavallat hallit­sivat sitä kasva­vassa määrin. Koska dar al-islam oli ma­teriaalisesti hei­kompi kuin länsi, se oli kyke­nemä­tön suorittamaan laa­jamittaista sotaretkiä vääräus­koisten alueelle. Islamilainen impe­riumi, jota tuolloin hallitsivat otto­maaniturkkilai­set, joutui tyytymään yhä ah­naam­pien eu­rooppalaisten valtojen pitämiseen loitolla.

Vuonna 1856 lännen painostus pakotti ottomaanihallinnon lakkautta­maan dhimman, jonka alai­suudessa imperiumin ei-muslimialamaiset oli­vat joutuneet työskentele­mään. Tämä tarjosi enti­sille dhimmeille siihen asti tuntemattoman mahdollisuuden sosiaaliselle ja henkilökohtaiselle kehittymiselle, mutta se myös lietsoi mieli­pahaa oikeaoppisissa musli­meissa, joiden mielestä tämä rikkoi shari’aa ja Allahin muslimeille anta­maa ylivertai­suuden asemaa suh­teessa vääräus­koisiin.

1800-luvun loppupuolella jännitteet imperiumin eurooppalaisten alamais­ten keskuudessa pur­kautuivat avoimiksi, kun ottomaanihallinto v. 1876 joukko­murhasi 30 000 bulgaria­laista väit­täen näiden kapinoi­neen otto­maanihallitusta vas­taan. Bulgarian itsenäistymiseen johtaneen län­nen väliintulon jälkeen ot­tomaanihal­linto ja sen muslimialamaiset hermostui­vat yhä enemmän toisten ei-muslimiryhmien pyrkimyksistä saavuttaa itsenäi­syys.

Tällaisen ilmapiirin vallitessa tapahtui v. 1896 armenialaisten kansan­murhan ensi vaihe, jonka yhteydessä tapettiin noin 250 000 armenia­laista. Sekä siviilit että sotilashenkilöt ottivat osaa joukkoteurastukseen. Kir­jassaan ”The Burning Tigris” Peter Balakian on do­kumentoinut tämän koko hirvittävän tari­nan. Mutta 1890-luvun verilöyly oli vasta alku­soittoa vuoden 1915 paljon laa­jemmalle joukkomurhalle, joka vaati noin 1,5 mil­joonan ihmisen hengen. Vaikka monet te­kijät olivat myötävaikuttamassa teu­rastukseen, ei ole väärin sanoa, että joukkomurhissa ei ollut kyse mis­tään muusta kuin jihadista ar­menialai­sia vastaan, joilla ei ollut enää dhimman tarjoamaa suojaa. Kun Otto­maanien im­periumi v. 1914 liittyi mukaan ensimmäisen maailmansodan tais­teluihin keskusvaltojen puolella, julistettiin virallinen kristinuskon­vastainen jihad.

Edistääkseen jihadin ajatusta sheikh-ul-Islamin {Ottomaanien valtakun­nan kor­kea-ar­voisimman uskonnollisen johtajan} julkilausuma kutsui muslimimaa­ilmaa nousemaan ja joukkomurhaamaan kristityt sorta­jansa. ”Oi, muslimit”, doku­mentissa sanottiin, ”te, jotka olette onnelli­suuden lumossa ja vaaroja uh­maten uhraamaisillanne elämänne ja etunne oi­kean asian puolesta, kokoontu­kaa nyt imperiumin valtaistui­men ympä­rille.” Ikdamissa turkkilainen sanoma­lehti, joka oli juuri siirty­nyt saksa­laiseen omistukseen, alleviivasi jihadin aja­tusta: ”Vihollis­temme teot ovat tuoneet alas Allahin vihan. Toivon kajastus on ilmaan­tunut. Kaikkien muhamettilaisten – nuorten ja vanhojen, naisten, mies­ten ja lasten – on täytettävä velvollisuutensa. … Jos teemme sen, niin alis­tettujen muha­metti­laisten kuningas­kuntien vapautuminen on taattu.” … Eräässä pam­fletissa sanot­tiin: ”Jumala palkitsee sen, joka tappaa joko salaa tai avoi­mesti yhdenkin uskot­toman niistä, jotka hallitsevat meitä.” (Siteerattu Peter Balakianin kir­jasta ”The Bur­ning Tigris”, 169–70.)

Kristinuskonvastainen jihad kulminoitui v. 1922 Smyrnassa Välimeren ranni­kolla, jossa turkki­laisten armeija joukkomurhasi 150 000 kreikka­laista kristittyä liit­toutuneiden sota-alusten vä­linpitämättömien silmien alla. Kaiken kaikkiaan vuosina 1896–1923 noin 2,5 miljoonaa kris­tittyä tapettiin ensimmäi­sessä mo­dernin ajan kan­sanmurhassa, minkä Tur­kin hallitus on kiistä­nyt tä­hän päivään asti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun islamilainen imperiumi ha­josi, itse­näiset mus­limikan­sakunnat ja valtioiden sisäiset jihadistiryhmät ovat käyneet eri jiha­deja ympäri maapalloa. Kaik­kein pitkällisin kamp­pailu on suuntautunut Israelia vas­taan, joka on suo­rittanut sen anteek­sian­tamattoman synnin, että se on pystyttänyt dar al-harbin uudelleen alueelle, joka oli sitä ennen osa dar al-islamia. Muihin huo­matta­via jiha­deja ovat Neuvos­toliittoa vastaan käyty ji­had Afga­nista­nissa, bos­nialaismusli­mien jihad serbejä vastaan enti­sessä Ju­goslaviassa, albaanimus­limien jihad serbejä vastaan Kosovossa ja tshetsheenien jihad Venä­jää vastaan Kaukasuk­sella. Jihadeja on käyty myös kaikkialla Pohjois-Afri­kassa, Filippii­neillä, Thai­maassa, Kashmi­rissa ja koko jou­kossa muita paikkoja ympäri maailmaa. Lisäksi muslimit ovat tehneet yli­voimaisen enemmistön terrori-iskuista ympäri maa­ilmaa, mu­kaan lukien tie­tenkin näyttävät hyökkäykset 9.11.2001 Yhdysvalloissa, 3.11.2004 Espan­jassa ja 7.7.2005 Iso-Britanniassa. (Seikkaperäinen luettelo muslimien hyök­käyk­sistä löytyy osoit­teesta http://www.thereligionofpeace.com/.)

Tosiasia on, että sellaisten konfliktien prosenttiosuus nykymaailmassa, joihin ei si­sälly islamia, on varsin pieni. Islam on tulossa takaisin.



---